19.-21.4. Paluumatka

Viimeinen hetki ennen lähtöä

Ovi kiinni ja avaimet vuokraemännän postiluukkuun. Viimeinen kuva talosta ja sitten auton keula kohti pohjoista. Näin se sitten päättyi, kaksi unohtumatonta vuotta Genevessä, Sveitsin ja Ranskan rajalla, Juran ja Alppien varjossa ja auringonpaisteessa.

Viimeiset päivät ovat olleet kiireistä aikaa: pakkaamista, pakkaamista ja siivoamista. Eilen aamulla lastasimme suurimman osan laatikoista muuttofirman pakettiautoon ja loput sälät omaan autoomme.

Ihan lähipäivinä ei haikeus ehtine vielä iskeä: kiertelemme parin päivän ajan Juran ja Saksan läpi erilaisten pikkuteiden ja -kylien kautta kohti Itämerta. Ja sen jälkeen on luvassa muutama intensiivinen purkupäivä, ennen kuin kaikki tavarat ovat jälleen uusilla vanhoilla paikoillaan.

Jura

Col de la Faucille, Les Rousses ja Morez jäivät nopeasti taakse, Morbierin kunnasta alkoi meille tuntematon osuus Juran läpi Dijoniin kulkevaa N 5 tietä. Myös em. kunnalla on oma nimikkojuustonsa: Morbierin juusto on tunnettu keskellä kulkevasta tuhkaraidastaan, jolla erotetaan aamu- ja iltamaito toisistaan (www.ranskalaisiajuustoja.com). Parin kilon könttä sanomalehteen käärittyä juustoa mahtui hyvin takapenkin jalkatilaan, ja matka jatkui.

Lounas Dijonissa

Niin lähellä kuin Sinapin kotipaikka asuimmekin, niin vasta nyt pääsimme käymään tässä nimensä maailmankuuluksi tehneessä kaupungissa. (Mistäköhän johtuu, että huomattava osa ranskalaisista kaupungeista tai alueista tunnetaan niiden erilaisille herkuille lainaamiensa nimien kautta?) Ei ettäkö täällä enää juuri sinappia kasvatettaisi, suurin osa sitä on tuontitavaraa - valmistusta kuitenkin edelleen löytyy.

Aikaa ei ollut aivan kamalasti, joten kiertelimme nopeasti kaupungin ydinkeskustan kujia, kunnes löysimme mielestämme kivan ravintolan. Nautimme kaikessa rauhassa mukavan sunnuntailounaan, ennen kun jatkoimme matkaamme.

Luxenbourg

Tie seurasi Luxembourgin rajaa, ja pitihän sinne päästä - tankkaamaan. Perimätieto piti paikkansa ja menovesi oli joen sillä puolella merkittävästi halvempaa. Väärän kaistanvalinnan takia koukkasimme vahingossa sillan yli takaisin Saksan puolelle ja eikun sittenkin takaisin. On se nykyään vain hienoa ja helppoa kun ei Europpassa ole käytännössä rajoja, maasta toiseen pääsee kirjaimellisesti vahingossa. Olimme päässeet viimein Moselin laaksoon ja ajelimme rajajokea pitkin, milloin milläkin puolella. Iltapäivä alkoi olla jo pitkällä kun olimme kokonaan Saksanmaalla, takana tuntui olevan sopivasti kilometrejä yhdelle päivälle. Päätimme pysähtyä seuraavan kivan näköisen hotellin kohdalla. Ei tuo, ei tuo, sitten vilahti ohi kyltti, jossa muutama saksankielinen sana lupasi hotellilta hyvää sapukaa - siis sinne.

Hotelli Rooma

Yöpymispaikka

Vai että riistaillallisen kanssa juomaksi roseeta? Ennakkoluuloistamme huolimatta tarjoilija kuitenkin tiesi mitä suositteli, täyteläinen ja persoonallinen roseeviini sopi kuin nakutettu sikäläisen peuran kanssa. Ja kaikin puolin kiva pieni kodikas yhden perheen ylläpitämä hotelli Igelissä.

Uups, vasta pois lähtiessämme ymmärsimme, että olimme nukkuneet Secundinius Aventinuksen ja Secundinius Securuksen sukuhaudan vieressä. Monumentti on säilynyt puolivahingossa rooman ajalta saakka, ja me vain vilkaisimme sitä ennen auton starttausta.

Ampfiteatteri, huomaa artisti keskellä

Trierin ampfiteatteri

Kuinka pitkälle Rooman valtakunta ulottuikaan? Melkoisen yllättävää löytää historiallinen amfiteatteri - kentän alaisine tyrmineen ja erilaisine sivukäytävineen - jokseenkin keskeltä Saksaa. Ja kuulla, että Trier on ollut taannoin yksi merkittävistä Rooman valtakunnan keskuksista.

Teatteri oli vakuuttava! Voi vain kuvitella miltä on aikoinaan tuntunut kävellä portista sisään paikan ollessa täynnä ja loistossaan. Vielä nytkin ryhti koheni ja tarkkaavaisuus heräsi käveltäessä keskelle tyhjää areenaa. Ja tyrmät areenan alla: huh mikä paikka, nykypäivän sähkövalollakin pehmennettynä.

Trierin kaupungin keskustassa on vielä lisää muureja ja linnoituksia menneiltä ajoilta, ja iso tuomiokirkko. On kyse yhdestä Saksan vanhimmista kaupungeista (15 eaa), nähtävää riittäisi useiksi päiviksi. Mutta ei auta, kahvikupin jälkeen eteepäin.

Moselin idylliä

Viinilaakso & lounaskylä

Pääsyy koukata Moselin laaksoon oli tietenkin päästä näkemään ja kokemaan kuuluistan viinilakson herkut. Autobahn-1:en itäpuolella maasto muuttui pian jyrkäksi sekä polveilevaksi, ja joen kummallekin puolelle ilmeistyivät tutut viinipengermät.

Lounaspaikaksi löytyi Trabenin pikkukaupunki, jossa nautimme kevyen päiväpalan hotellin terassilla nautiskellen auringosta ja katsellen joella ohi ajavia proomuja. Kartta oli täällä hauskan näköinen, kun ylempänä rinteessä joen muotoja seuraili nippu samansuuntaisia teitä, luultavasti viinitarhojen polkuja.

Tilojen suhteen meillä ei käynyt lainkaan tuuri. Ajoimme muutaman avoimen paikan ohi, mutta kun oikeasti aloimme haeskelemaan ostopaikkaa, niin eikös jokainen tila toisensa jälkeen olleetkin kiinni. Jäi sitten täkäläiset viinit oikeastaan kokonaan kokematta, kun navigaattori ja kello käskivät kääntyä jo kohti pohjoista.

Satujen prinsessalinna

Brückebaustelle

Ajelimme melko sokeasti navigaattorin opastamina, sen verran oli luottamus laitteeseen kasvanut vuoden aikana. Ja laite tuntuu oppineen jotain meidän seikkailunhalustakin, koska se ei halunnut ajattaa meitä luontevinta tietä motarille, vaan oikasta pikkuteitä. Ainahan tämmöinen tempaus pitää itse varmistaa maalaisjärjellä tavallisesta kartasta, ja jälleen kerran kone oli löytänyt yllättävän näppärän oloisen oikopolun - ja vieläpä hienojen maisemien kautta.

Mutta eivät ne laitteet (vai pelkästään ihmiset niiden takana) erehtymättömiä ole! Kaikki olisi mennyt hienosti, ja olisimme voittaneet 10 minuuttia ajoajassa (ja siis maisemissa), jos vain olisimme päässeet motarille siinä kohti kuin kartta-aineistossa luki. Mutta tietenkin ramppi oli juuri korjauksessa ja täysin suljettu - nytpä selvisipä edellissä kylässä olevien liikenneopasteiden tarkoitus. Seuraava pääsy motarille oli yli 10km päässä - matkassa taaksepäin. Otettiin siitä hieman aikasakkoa.

Ja se siitä myös Saksan autobaanojen hurjista nopeuksista; aina kun juuri oli saanut auton kiihdytettyä mukavaan matkanopeuteen (sen minkä kattoboksi mukavasti salli), niin eikös eteen ilmestynyt yhä vain seuraava siltatyömaa. Useita kilometrejä kerrallaan 80 ja 60 km/h tuntirajoitusta 1½-kaistaisella tiellä rekkojen ja betonivallien välissä ei ainakaan hermoja lepuuta.

Ja hei, pitikö satamassa olla klo 01:00 vai starttasiko laiva jo silloin? Matkaliput olivat takaluukussa alimmaisena, eikä niitä saanut sieltä sisäkautta kaivettua. Eikä ollut aikaa ruveta pysähtelemään ja etsimään, navigaattorin ennustama saapumisaika juoksi jo puolenyön jälkeen jatkuvien tietöiden takia.

Keulahytti

Laiva

Ehdimme kuitenkin satamaan hyvissä ajoin. Ja eikös heti vastaan hypänneet muuttomiehemme, olivat myös juuri saapuneet. Olivat tosin vielä tehneet yhden mutkan enemmän ja ajaneet sitten yhtä kyytiä Etelä-Saksasta. Muutokuormamme siis tuli yli samalla laivalla ja saimme sen perille ajallaan.

Finnlinesin Star-luokan laivat ovat edelleen lepposin tapa ylittää itäinen lammikko. Kun laivassa ei ole mitään menomestaa tai kummempaa baaria, niin siellä ei oikein voi muuta kuin levätä: lueskella, saunoa ja etenkin syödä.

Helsinki

Auto ulos laivasta Vuosaaren satamaan (joka sijaitsee todella keskellä korpea), tullilta leima auton papereihin, veroviraston kautta Munkkivuoreen ja odottamaan pakettiauton ja tavaroiden saapumista.