6.9. Sammakoita
Sateessa suunnistaminen on kivaa! Märässä metsässä on ihan omanlaisensa hämyinen tunnelma: polut muuttuvat puroiksi, metsänpohja mudasta liukkaaksi, tuoksu on virkistävän raikas ja sade huuhtoo hien pois pinnasta. Reitit olivat suunnistuksellisesti mukavan helppoja eivätkä liian raskaita, Andrei voittikin oman matkansa muutaman minuutin kaulalla perässä tulleisiin.
Kotipastaa
Illan herkkuhetken kruunasi tällä kertaa sienilasagne, sisältäen ohuen ohuita pastalevyjä, kunnon valkokastiketta ja runsaasti suppilovahvero-jauhelihakastiketta. Kaukonäköisesti teimme annoksia myös pakastimeen hätävararuoaksi.
7.9. Syysviiniä
Jälleen innostuimme vähän liikaa...
Viinimessukauden alku on varma syksyn merkki, vaikka päivä olikin muuten lämmin ja aurinkoinen. Naapurikylämme Thoiryn järjestämät messut olivat siitä erilaiset, että siellä oli tarjolla, no, pelkästään viiniä. Paikalla oli tavan mukaan useita tuottajia ja agentuureja, ja tarjolla melko tuoreita mutta ihan mielenkiintoisia viinejä.
Me olimme tosin jo tottuneet, että tämän tyyppisillä messuilla on säännönmukaisesti tarjolla myös "oheistuotteita" ankanmaksasta kestomakkaroihin ja olimme jättäneet sunnuntain ruokaostokset näiden messujen varaan. Maistelimme siis viinejä, täydensimme kellariamme, ja illalla pistimme poskeemme purkillisen hätävarasapuskaa, eli edellisiltä messuilta löytämäämme cassouleta säilöttyjen ankanjalkojen ja makkaroiden kera. Palan painikkeeksi nautimme Juranconia, lounais-Ranskan herkusta kun oli kyse.
13.9. Yhä vaan märkää metsää
Bois des Fées eli Keijumetsä tarjosi kunnolla haastetta lauantaisuunnistajalle. Yhden jos toisenkin kiven ja kuopan sai kiertää, ennen kun niistä lukemattomista vaihtoehdoista osui juuri karttaan merkitylle. Voi sitä oman suunnistustaitonsa manailua ja sitten onnistumisen tunnetta, kun viimeinkin osui oikealle lohkareelle. Kartan merkintöjen tarkkuuskaan ei ollut ihan sitä, mitä 1:5000 mittakaavan kartalta olisi odottanut, mutta vaikea sanoa olisiko kartasta tullut sen parempi, jos jokainen kivi, louhikko, suppa, uurre ja kuoppa olisi ollut tunnollisesti merkitty.
Vesisateessa, +8 asteen lämmössä ja pilvessä "juostun" vaativan ja kivikkoisen suunnistusreitin jälkeen mieli teki jotain tukevaa syötävää. Teimme paluumatkalla pienen mutkan matkaan, ja löysimme Frangyn kylästä paitsi etsimäämme Roussette de Savoie viiniä, myös paikallisia herkkuja tarjoavan juustokaupan. Melkein kilon könttä Savoien emmentalia kaipasi seurakseen ainoastaan perunaa ja sipulia, ja herkku oli valmis. Jälkiruoaksi varaamamme Reblochonin säästimme sitten myöhempään herkutteluhetkeen... Viinimessujen lisäksi toinen varma syksyn merkki onkin juusto-perunakauden avaus.
14.9. Sienisuunnistusta
Päivän saalis
"Kylläpäs lähdetään, ei edellisvuoden kokemuksesta voi määrittää tämän vuoden saalista."
Kartturi ja ämpäri autoon, ja suunta kohti Juraa. Vaikka metsän löytäminen tuntuu aina yhtä vaikealta (joko rinne on liian jyrkkä, metsä on liian lehtipuuvaltainen ryteikkö tai pieni lehmilaidunten ympäröimä lämpäre), niin saimme sentään jonkin verran leppärouskuja ja keltarouskuja saaliiksi. Keltarouskun kitkerä maku ei tosin lyhyellä ryöppäyksellä eikä sitä seuranneella paistamisella ja muhittamisella minnekään hävinnyt, joten sienikastike jäi pitkälti syömättä. Se saattaa olla hyvä suolasieni, mutta kastikkeen se pilasi.
20.9. Laidunsuunnistusta
Viimeiselle rastille
Suunnistuksesta toiseen... Mutta ainakin tänä lauantaina on kaunis sää, joten suunnistusasun alle ei tällä kertaa tarvinnut kiskoa ylimääräistä kerrastoa lämmikkeeksi.
Nyt oli luvassa kauden ensimmäinen erikoissuunnistus: 30% tavallista pidemmät matkat. Järjestävänä seurana oli O'Jura, jonka viimekertainen suunnistus keväällä Fort des Roussessa oli todella laadukkaasti toteutettu ja ilo suunnistajalle. Eikä tämän kertainen todellakaan tuottanut pettymystä, kyseessä olivat samat ratamestarit, jotka olivat myös itse piirtäneet Darbellen alueen kartan.
Reitti kierteli keskellä parhainta Juran ylänköä, jossa metsää rikkovat kapeat, pitkät ja aktiivisesti käytetyt laidunkaistaleet. Niiden väliin jäävät parahimillaan - vai pahimmillaan - vain muutaman puun levyiset metsäseinämät ja runsaslukuiset rapistuneet kiviaidat, jotka loivat mielikuvaa leppoisasta maalaismaisesta tai jopa puistomaisesta ympäristöstä.
21.9. La via ferrata du Mont
Kiikku korkealla
Alkuperäinen ajatus oli lähteä tänä sunnuntaina kiikkumaan todella korkealle via ferratalle Gstadiin, mutta aikamme reitin kuvia katsellessamme ja reittikuvausta lueskeltuamme sai terve epäilys omista kyvyistä - ja etenkin rohkeudesta - ylivallan ja päätimme vaihtaa kohteemme vähän helpompaan. Olihan jo edellisestä kiipeilykerrastakin kulunut jokunen tovi.
Koska sääkin oli melko pilvinen (aina näitä tekosyitä keksii), emme lähteneet edes kakkosvaihtoehtona valitsemallemme Araviksen reitille, vaan päädyimme lopulta Samoënsin takana olevaan laaksoon. Tämä Cirque du Fer à Cheval:iin päättyvä pussinperä oli jäänyt meiltä tähän saakka kokonaan noteeraamatta, ikään kuin kartassa olisi siinä kohti ollut musta aukko, tai lähinnä kai pelkkää vuorta.
Mukana hieman kiipeilytekniikkaakin
Hieman epäselvien opasteiden takia olimme heti alkuun lähteä kiertämään reittiä väärään suuntaan (reiteillä on yleensä vain yksi kiertosuunta, koska ohituspaikkoja ei juuri ole), mutta vastaantuleva porukka opasti oikeaan suuntaan ennen kuin olimme edes valjaita saaneet puettua.
Reitti oli kaksiosainen ja pääasiassa traversea eli sivuttain siirtymistä. Olihan se ihan hyvin tehty reitti juu, ja muutenkin ihan kiva, mutta jotenkin etenemisessä oli urheilusuorituksen eikä retkeilyn maku, eli vauhdilla eteenpäin niin vähällä vaivalla kun pystyi. Täytyy tunnustaa, että joissain kohtaa varmistusvaijerit heiluivat, kun niistä haettiin ylimääräistä tukea kulun helpoittamiseksi (hyi häpeä, mutta joskus haluaa tehdä asiat helpoimman kautta). Parissa kohtaa mielenkiinto kuitenkin heräsi.
Reittiin kuului yksi pieni silta, joka oli rakennettu kapean solan ylitse. Sillan lankut roikkuivat apinasillan tapaan kannatinvaijereista, mikä ei kuitenkaan mitenkään estänyt niitä kiikkumasta pituussuuntaan - ainakaan ennen kuin ne kolahtivat jomassa kummassa päässä kallioseinään. Hitaasti edeten sillan yli pääsi mukavasti, mutta vähänkin rajumpi askel sai sillan tuntumaan ikävän vetelältä.
Toinen kiva ferrata-temppu, jota emme vielä tähän saakka olleet päässeet kokeilemaan käytännössä, oli pätkä pystysuoria tikkaita. Lapsikin osaa toki kiivetä tikkaita, mutta kun alla on parisataa metriä tyhjää, niin jotenkin se vain tuo kiipeämiseen oman ulottuvuutensa.
26.9. Risottoa Ticinolaisittain
Kaikkihan tietävät, että Sveitsi on suuri viinimaa (kulutukseltaan 5. maailmassa/asukas, 2003), vaikka tuottajana se onkin melkoisen eristäytynyt (98% tuotannosta käytetään omassa maassa). Mutta entä sen, että Sveitsi on riisintuottaja? Sen kaakkoisessa italialaisessa Ticinon kanttoonissa kasvatetaan kuitenkin myös riisiä, erityisesti risottoriisiä.
Ja kun täkäläisestä osuuskaupasta (Coop) saa myös paikallisia kuivattuja herkkutatteja kaupan oman merkin alta, syntyi aineksista tänään herkullinen herkkutattirisotto. (Hmm.. koskakohan Pirkka alkaa tarjoamaan omia kuivattuja sieniä, hunajamarinoitujen kanasuikaleiden sijaan?)
27.9. Suunnistuksen perusteita
Eräs niistä lukuisista esteistä
Tänään suunnistimmekin autolla poikkeuksellisen kauas, 80km päähän, Lac de Jouxille saakka. Tai navigaattori hoiti kyllä suunnistuspuolen, sitä pientä kiemuraista oikoreittiä ei kyllä paraskaan kartturi olisi heti älynnyt. Kyseessä oli samalla kertaa sekä Geneve- että Vaude-cupin osakilpailu, järjestäjänä sikäläinen seura Lausanne-Jorat.
Ajomatka ei tuntunut loppuvan koskaan, lopussa vielä ajelimme useita kilometrejä kapeaa tietä, jonka ainoana suuntana tuntui olevan - mutkien lisäksi - tasainen ylämäki. Ainakin Sveitsin puolisen Juran maisemat avautuivat koko ajan vain hienommiksi, samaa tahtia kuin reitin noususumma rupesi pelottamaan.
Reitti oli kuitekin oikein mainio, vaikka vieläkään ei oikein ole oppinut lukemaan paikallisia pirstaleisia niittyjä. Kartalla ohutkin valkoinen viiru niityllä saattaa maastossa katkaista näkyvyyden seinän tavoin.
Järjestäjiltä oli valitettavasti jäänyt viemättä tai hävinnyt maastosta kolme rastia - rastilippuineen ja SportId-laitteineen. Kun olisi ymmärtänyt heti (tietäessään olevansa) rastipisteessä katsoa jalkoihin, niin olisi säästynyt useamman kymmenen minuutin toivottomalta rastin etsimiseltä. Hyviin järjestelyihin kun kuuluu, että rastipaikat on merkitty myös erikseen ratamestarin prikalla; täällä oli maahan siroteltu konfetteja, joita mukaan nappaamalla voi osoittaa käyneensä rastilla.
28.9. Parvekeremontti
Yhdistetty kiipeily-remontointi
Olimme luvanneet vuokranantajalle auttaa huoneistomme parvekkeen ("kolmannen huoneemme") remontoinnissa, koska sen kaiteen ulkopinnat olivat vuosien säiden piekseminä alkaneet hilseilemään ja kupruilemaan. Tarkoitus oli siis hioa pinnoilta vanhaa maalia ja maalata uudestaan.
Sinänsä muuten helppoa hommaa vaikeutti parvekkeen sijainti toisessa kerroksessa (tai 1. kerroksessa täkäläisen laskuopin mukaan) ja se, ettei kaiteeseen päässyt kunnolla käsiksi kuin sen yläpuolelta - jos oli tarpeeksi ulottuvuutta.
Kiipeilyhengessä olimme suunnitelleet virittävämme köydet niin, että voisimme roikkua kokonaan kaiteen ulkopuolella - täytyyhän sitä töissäkin hauskaa pitää. Käytännössä se ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla, koska pölysuojan ja lahonneen ulkolaudan takia hyvän työskentelyasennon löytäminen olikin yllättävän vaikeaa. Etenkin kun emme löytäneet köysillemme edes erityisen hyviä ripustuspisteitä.
Loppujen lopuksi toimivimmaksi tavaksi osoittautui vain kurottelu kaiteen yli. Käsinhiontaan ei siinä asennossa olisi saanut riittävästi voimaa, mutta hiontakone tarjosi juuri ratkaisevat lisäsentit. Maalausteloissa taas oli tarpeeksi pitkät varret, ja olipa meillä vielä jatkovarsikin varalla.
Niin sitä vain kuitenkin sai kulutettua useamman illan tämänkin työn parissa, sopivien menetelmien keksimiseen menee remontoidessa aina oma aikansa. Nyt parvekkeessa on yksi kerros uutta maalia, ainakin yksi kerros tarvitaan vielä lisää.