5.4. C.E.R.N. LHC
LHC-tunneli
Ensimmäisen ja viimeisen kerran CERNin uusi LHC-kiihdytin oli päätetty avata myös tavalliselle kansalle pällisteltäväksi. Genevessä ja myös Ranskan puolella oli valtava mainoskampanja, jossa mainostettiin ainutlaatuista tilaisuutta päästä käymään maanalaisissa luolissa katsomassa fysiikan tutkimuksen huippulaitetta - tai pitää kai sanoa laitosta.
Varsinainen vierailupäivä oli sunnuntai, mutta henkilökunta pääsi testaamaan järjestelyjä jo lauantaina. LHC:n 27km pitkän renkaan varrella on 10 eri testipistettä, me valitsimme taktisesti lähimmän ja hieman vähemmän tunnetun Prevessinin E.Leclercin takana olevan kampuksen.
Vaikka ovet oli avattu ja aamupäivästä, niin paikalla ei todellakaan ollut ruuhkaa ja opastukset olivat vielä hieman hakusessa. Infotiskiltä vain tokaistiin, että tilanne kyllä korjaantuu myöhemmin, viimeistään huomenna, kun eri paikkoihin syntyy pitkät jonot. Täällä oli valittavissa kaksi vaihtoehtoa: joko LHC:n tunneli tai LHCb, joka ei vielä sillä hetkellä sanonut meille terminä mitään. No, ensin sitten maan alle katsomaan itse tunnelia. Teollisuushallissa saimme kypärät päähämme ja laskeuduimme ryhmän mukana hissillä 100m maan alle.
Pienempi (vanhempi?) törmäytin
Tunnelit olivat yllättävän avaran oloisia ja hyvin valaistuja. Ei oikein edes käsittänyt olevansa tiukasti kallion sisässä. Opas kertoili tunnelista, sen rakentamisesta ja siellä olevista laitteista, ja ryhmässä "turistina" kulkenut (laitteiston jonkin osan suunnitteluun osallistunut) henkilö täydensi paikoin tarinaa. Melkoisesti ja melkoista tekniikkaa oli maan alle saatu raahattua; varsinaisen kiihdytinputken ja sitä ympäröivien magneettien lisäksi tyhjiöpumppuja, jäähdytinlaitteistoja, antureita, kaikkea tätä ohjaavaa elektroniikkaa, paksusähkömuuntajia ja niiden omia jäähdytyslaitteita.
Kovin on ohut varsinainen hiukkasille varattu putki, tosin siitäkin suurin osa vielä tyhjää täynnä - kirjaimellisesti tyhjiötä. Kaikki muut laitteet sen ympärillä, erityisesti suprajohtavat magneetit, tekevät melkein suuremman vaikutuksen. On siinä ollut insinööreillä tekemistä.
Takaisin infopisteelle noustuamme siirryimme sitten LHCb-esityksen suuntaan. Selvisi, että sielläkin mentäisiin maan alle, ja vähitellen selvisi, että kyseessä oli yksi niistä oikeista törmäyttimistä! Vähän eri puolilla LHC-rengasta osa hiukkasista eriytetään varsinaisesta renkaasta ja annetaan paukkua vastakkain. Eli uudestaan kypärät päähän ja toisella hissillä syvyyksiin.
LHCb-törmäyttimen konesali
Eli oikeastaan vasta tämä olikin SE paikka. Halkaisijaltaan 10 metriä ja pituudeltaan parikymmentä pidempi ilmaisinkone täytti melkoisella olemuksellaan maan alle louhitun luolan. Ja tämä oli vasta näitä pieniä ilmaisimia, Atlaksessa eli Cernin pääkallopaikalla sijaitsee hirvitys, jolla on tarkoitus ratkoa Higgsin hiukkasen kohtalo, on vielä neljä kertaa tämän kokoinen eli noin 14 kerroksisen talon korkuinen.
Mutta vaikka magneetit, rakenteet ja infrastruktuuri ylittää helposti kohtuuden mittasuhteet, niin itse ilmaisinlaitteet ovat vastaavasti äärimmäisen pieniä ja huipputarkkoja: millimetrejä ja niiden murto-osien tarkkuuksia. Ja niiden synnyttämä tiedon määrä on myös mieletön: koko LHC tuottaa sekunnissa 3 000 petatavua sekunnissa (jos vuoden aikana syntyvä tietomäärä tallennettaisiin dvd-levyille, siitä syntyvä pino ilman kuoria ulottuisi noin 20 kertaa Kuuhun ja takaisin). Pelkästään esikäsittelemään tätä tietomäärää on maan alle rakennettu omat tietokonesalit.
Tekniikan jälkeen oli vuorossa ruoka. Kylässämme pidettiin ruoka-ja viinimessut, ja lähdimme sinne täydentämään varastojamme. Maistelimme Juran alueelta Savagnin rypäleestä tehtyä valkoviiniä ja Beaujolais'n alueen punaviiniä ja ostimme molempia. Halusimme keskittyä mahdollisimman "paikallisiin" viineihin, joten jätimme Languedocit yms. huomiotta, vaikka kovasti kutsuttiin maistelemaan. Kuten marraskuun Gexin messuilla, täälläkin oli tarjolla juustoja, ankkaa, pateita, makkaroita, ja paljon muuta, ja totta kai piti ostaa kaikkea sekä illaksi että varastoon. Ostamamme kokonaisen Reblochon fermierin laitoimme kellariin kypsymään, toivottavasti siellä käyvät naapurimme ymmärtävät juustojen päälle...
6.4. Flaine
Kukka laskee, laskeutuu mäkeä
Andrei oli perjantaina viettänyt työporukan kanssa hiihtopäivää ehkä yhdessä lähimmistä varsinaisten Alppien hiihtokeskuksista. Aurinko oli paistanut, viikolla satanut lumi oli pehmeää eikä ihmisiä ollut mitenkään merkittävästi. Alue oli myös yllättävän laaja, tarjoten taatusti jokaiselle tekemistä päivän ajaksi.
Vielä kun Kukka oli bongannut alueen läheltä suksiliikkeen, joka vuokrasi juuri niitä Movementin suksia, joita hän halusi testata, niin päivän laskettelureissu suuntautui sinne.
Nyt ei sitten onni potkinut sään suhteen, vuoret olivat melkoisessa pilvessä, tuuli navakkaa ja lunta pyrytti. Näkyvyys oli kehno, joten rinteiden ulkopuolella ei ollut asiaa - lumikin oli jo muutaman kerran myllättyä ja paikoitellen tuulen korpuksi tuivertamaa, joten pysyimme pääasiassa rinteiden puolella. Muutaman laskun verran pääsimme kuitenkin nauttimaan hienosta lumesta ja opimme, että hiihdonopettajia kannattaa seurata, he kun yleensä tietävät parhaimmat laskupaikat.
Movementin sukset osoittautuivat varsin mainioiksi, ja nyt viimeistään on pakko tunnustaa, että naisten suksissa on ihan kelpo malleja. Kukka siis löysi itselleen uudet sukset - tosin kompromissi oli pakko tehdä leveyden kanssa. Suomeen ei kannata raahata suksia, jotka täällä olisivat erinomaiset ja toisin päin, eikä joka kelille ja lumelle voi ostaa omia suksiaan vaikka kuinka tekisi mieli. Vielä kun ne löytäisi kaupasta.
12.4. Suunnistus
Suunnistuksen jälkeen takaisin autolle
Olipa taas hauskaa pitkästä aikaa päästä metsään juoksemaan. Suunnistuskausi avattiin tänä vuonna samassa paikassa kuin me aloitimme Sveitsin suunnistusharrastuksen viime syksynä, alkavat siis paikat jo tulla tutuiksi.
Lumi oli jo täysin sulanut, mutta alueen reunalla kulkevan puron muuttuminen koskeksi muistutti lumien sulavan vauhdilla jossain ylempänä Juralla. Piikkipuskat eivät olleet vielä ehtineet kasvattamaan lehtiä, joten rastitkin näkyivät selvästi.
Myös täällä kokeillaan digitaalista leimausta rasteilla, mutta Suomessa käytetystä EMIT:stä poiketen täällä oli käytössä Sport ID-tikku. Erona lähinnä se, että tikku on huomattavasti pienempi, se piippaa joka rastilla merkiksi leimauksesta, mutta tuntuu olevan ehkä sekunnin EMIT:iä hitaampi.
12.-13.4. Zermatt
Parkkihalli loistaa siisteyttään
Suunnistuksen jälkeen päätimme lähteä seuraavana päivänä laskemaan. Lumiennusteiden mukaan eteläinen Valais'n alue olisi kaikista lupaavin, joten suunnaksi päätettiin Zermattin iso laakso. Pitkähkön ajomatkan (~250km) takia päätettiin yöpyä paikan päällä (etsiä hotelli vasta perillä) ja päästä heti aamusta rinteisiin. Matkalla koukattiin vielä Annemassen ja Evianin kautta.
Jo alkumatkasta, mutta etenkin loppumatkasta, Tomtomin aika-arvio jäljellä olevasta matka-ajasta rupesi hieman hämmästyttämään. Kun matkaa oli jäljellä enää semmoiset 20km, aikaa tulisi muka kulumaan vielä lähes 2 tuntia. Olihan koko ajan ylöspäin vetävä tie kapea ja mutkikas, mutta ei kuitenkaan ihan niin hidas.
Juna 3000 metrissä
Selvisi tuokin sitten aikanaan, itse Zermattin kylään kun ei tavallisella autolla ole mitään asiaa. Noin 8 km aikaisemmin on Täschin kylässä valtava liityntäpysäköintihalli rautatieaseman kupeessa. Niin steriiliä pysäköintihallia tai rautatieasemaa ei vielä oltukaan nähty. Ja koko homma toimi todella mallikkaasti: jo heti parkkihallissa oli valotaulut, jotka kertoivat kuinka monta minuuttia on seuraavan junan lähtöön. Vuoroväli oli 20min vielä illalla klo 23.
Zermattin pääteasemalla sitten hetken ihmettelimme, mistä löytyisi jokin hotelli. No, vain hetken, koska sveitsiläisen logiikan mukaan heti löytyi opastaulu, jossa oli kerrottu kaikki laakson hotellit varaustilanteineen ja hintoineen. Ja taulun reunoilla oli numeronäppäimillä varustettuja interaktiivisia tauluja: yhdestä näki kuvia hotellista, toisesta reittikartan määränpäähän ja lopuista sitten pystyi soittamaan suoraan hotelliin ja varaamaan huoneen.
Taustalla Matterhorn
Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen (ja herätyskelloon), ja vähän heräiltyämme tajusimme katselevamme Matterhornia viereisen rakennuksen katon yli. Aamiaisen jälkeen saimme hotellin kuljetuksen rautatieasemalle (vain sähköautot tuntuvat olevan sallittuja kylässä, jopa poliiseille), jonne jätimme ylimääräiset varusteet ja hyppäsimme Gornergratille nousevaan junaan.
Minne ei sveitsiläinen pysty rautatietä rakentamaan, sinne ei jalankaan ihminen pääse. Melkoisen rakennustekniikan taidonnäytteen ovat tänne(kin) saaneet pystytettyä, hammasrattailla varustettu kapearaiteinen kulkee paikoin siltojen yli, paikoin tunneleiden läpi ja kapeita penkereitä pitkin, välillä yksi- välillä kaksiraiteisena, ja päätyi lopulta ylös 3089 m korkeuteen.
Ensimmäinen lasku ei tuntunut yhtään lupaavalta: itse rinne oli aivan jäässä ja rinteiden vierustat taas kovaksi pakkautunutta lunta. Rupesimme jo suunnittelemaan kaupunkikävelyä iltapäiväksi, jos homma jatkuisi tämmöisenä. Toisessa tai kolmannessa hississä bongasimme kuitenkin melkoisen lupaavan näköisen leveän rinteen, jossa ei vielä ollut tämänpäiväisiä jälkiä; porukkaa oli kuitenkin kävelemässä kohti ko. huippua, joten eikun sinne.
Stockhornin hissin yläasemalta 3405 m korkeudesta jatkoimme matkaa karvat suksenpohjissa kohti seuraavaa huippua. Korkeutta ei kertynyt sataa metriä enempää, matkaakin vain noin puolisen kilometriä, mutta ero lumen laadussa oli huomattava: puuteria! Ja sitä oli paljon, joten pääsimme nauttimaan upeasta, pitkästä ja pehmeästä laskusta. Ei voi mitään, melkein joka viikonloppu joutuu määrittämään kauden parhaan laskun uudestaan. Ei kun takaisin ylös, ja sama lasku uudestaan.
19.4. Lauantaisin suunnistetaan
Rasti Rhônen rannalla
Kun kaksi peräkkäistä rastia sijoitetaan joen rantaan, niin lyhin reitti niiden välillä kulkee yleensä joen rantaa pitkin. Niin tässäkin tapauksessa, joten tulipa hölköteltyä Rhônen rannan metsikön pientä polkua ja nautittua melkoisen erikoislaatuisesta suunnistusmaisemasta. Joki oli siinä kohti yllättävänkin kapea, tai jos kivenheittämän leveys nyt kapeaksi lasketaan; Risto ei ihan saanut kiveä lentämään joen yli kovasta yrittämisestä huolimatta, kun kävimme kuvaamassa rastipaikan poislähtiessämme. Koskimainen virta kyllä oli, ei olisi tullut mieleenkään lähteä uimaan siinä kohti.
CERN:n suunnistuksen järjestely oli tällä kertaa BAC CO seuran käsialaa ja paikkana Valleiry, parikymmentä kilometriä Genevestä alavirtaan (jaahas, tulokset on näemmä eroteltu CERN:n osalta, joten kaikki tulokset ovat CERN:n suunnistusseuran sivuilta).
Parina päivänä taivaalta satanut vesi oli pehmittänyt entisestään kevään jäljiltä märkää maastoa. Alueen maakerros on melkoisen savipohjaista, eikä sen pinnassa kasva kovinkaan järeää kasvillisuutta. Niinpä kun alamäessä kerran pääsee vauhtiin, niin sitä liuuukuu vaivatta pitkänkin matkaa mutaradan päällä (eikä silloin pidä tarrata piikkipuskasta vauhtia hillitsemään). Ylämäkien pituus sitä vastoin kaksinkertaistuu, kun jokainen askel valuu kengän mitan taaksepäin.
Mutta kiva oli taas, etenkin kun aurinko paistoi ja sää oli sopivan lämmin.
20.4. Aamurando
"Voi %¤##"%¤#¤, nyt mä myöhästyin lentokoneesta!" Kukka hätääntyi pompatessaan ylös sängystä. Lennon pitäisi lähteä klo 7:45 Lontooseen ja kellon viisarit näyttivät vähän yli seitsemää. Onneksi hätä ei ollut vielä ajankohtainen, kello kävi vasta edellistä iltaa, sunnuntaita, lento työmatkalle lähtisi vasta maanantaina aamulla.
Olimme tulleet iltapäivällä takaisin hiihtämästä ja ruuan jälkeen kuukahtaneet nukkumaan päiväunia. Edellisenä iltana ja yönä olimme Andrein työkaverin majoittamina Verbierin alakylässä Chablessa ja illalla tuli pelattua Carcassone-lautapelia puoli kahteen saakka. Aamulla herätyskello pakotti ylös 5:30, joten yöunet jäivät hieman vähiin.
Kohtuuttoman aikainen herätys johtui hulluudensuuresta suunnitelmasta lähteä tavoittelemaan Mont Rogneux'ta, nousua semmoiset 1600m. Tai käytännössä 1800m, koska jouduimme lähtemään kaikkien muiden lailla viralliselta parkkipaikalta, emmekä toiveiden mukaan päässeet aloittamaan aavistuksen ylempää, puomin sulkiessa tien. Näin keväällä lumi muuttuu auringon paisteessa vetiseksi ja painavaksi heti puolen päivän jälkeen, jolloin lumivyöryjen riski kasvaa merkittävästi. Ennen sitä pitää siis päästä jo paluumatkalle. Ja aurinkoa tänään riittikin, kunhan se ensin vain oli noussut, eli suunnilleen lähtöhetkellämme klo 7:06.
Hieman heikon valmistelun takia (meillä ei ollut karttaa alun tie- ja metsäpätkästä) ajauduimme turhaan väärälle tielle ja peli oli viimeistään siinä vaiheessa menetetty. Kolme muuta porukassa olivat liikkeellä lumilaudoilla ja tallustivat ylöspäin lumikengillä. Sovimme heti alussa, että he voivat mennä omaa tahtiaan ja reittiään ja he lähtivätkin jossain vaiheessa nousemaan rinnettä, jonne emme nähneet järkeväksi lähteä suksilla repimään, vaan jatkoimme tasaisemmin tieuralle.
Koska tavoite oli kadonnut tavoittamattomiin, niin otimme nousun melko rauhallisesti lämpimästä auringosta nauttien ja muistellen (arvuutellen) laakson vastapäätä olevan Verbierin keskuksen hissejä ja huippuja. Laskemaankaan ei oikein kannattanut lähteä, ennen kuin aurinko ehtisi sulattaa yöllä jäiseksi muuttuneen tieuran jälleen pehmeäksi ja laskukelpoiseksi.
Vähitellen täytyy myöntää, että hiihtokausi alkaa tältä talvelta olla takanapäin. Suurin osa Alppien hiihtokeskuksistakin sulkee ovensa kai viikon päästä. Mont Rogneux jäi näin ensi vuoden projektiksi.