2.9. Le Mont Charvin, via Ferrata

Tie jatkoi kiemurtelelemista ylös Uginen kaupungista, 180° oikealle, 180° vasemmalle, oikealle, vasemmalle ja koko ajan ylöspäin. Pian tiiviimmän asutuksen loputtua jatkoimme kiemurtelua kivan näköisessä metsässä, hyvällä tuurilla saattaisi jopa löytyä sieniä, u-käännös oikealle, u-käännös vasemmalle ja edelleen vain ylöspäin. Loputtomalta tuntuvan kiemurtelun jälkeen yritimme paikallistaa itsemme tien varren kartalta, mutta vaikka kuinka arvuuttelimme suuntia, niin nykyinen olinpaikkamme jäi arvoitukseksi. Menosuunnasta ei kuitenkaan ollut epäselvää: aina vain ylöspäin. Metsäkin loppui aikanaan ja näkymä Mont-Charvinin rinteille aukeni vähitellen, ja ajotie sen kun jatkoi kiemurtelua. Paluumatkalla tarkistimme serpentiinin pituuden: 18km jatkuvaa ylämäkeä!

Olimme lähteneet aamulla Genevestä matkaan mielestämme aikaisin klo 10:00, mutta matka Annecyyn ja etenkin sen ohi, sekä erityisesti pitkä ylämäki 1500m korkeuteen vei aikaa paljon enemmän kuin olimme kuvitelleet. Lopussa vielä tien yli kaivetut syvät vesikourut pakottivat pudottamaan nopeuden nollaan 50m välein. Pääsimme haluamallemme parkkipaikalle vasta lähempänä kello yhtä. Pakkasimme pikaisesti reppumme ja lähdimme marssimaan tietä pitkin tulosuuntaan, olimme ohittaneet reitin lähtöpisteen pari kilometriä aikaisemmin. Näkymät olivat mahtavat, Alppien lumihuiput paistoivat horisontissa kävellessämme laidunten ja lehmien ohi. Parilta maatilalta olisi voinut ostaa paikallista juustoakin, pohdimme palaavamme ostoksille vielä palattuamme.

Lähtötunnelmissa

Puolen tunnin marssin jälkeen pääsimme lähtöpisteeseen, jossa kiellettiin jatkamasta matkaa ilman asiaankuuluvia varusteita: kiipeilyvaljaita, y-slingiä, sulkurenkaita ja kypärää. Kaikki tarvittava oli hommattu, joten eikun polkua pitkin ylöspäin vuorelle, väistellen kivien varjoon aurinkoa paenneita lampaita.

Polun nousukulma jyrkkeni koko ajan tasaisesti ja pian alkoikin tuntumaan, että nyt ollaan todellakin nousemassa jonnekin. Lähestymisnousun loppupuolella ei olisi tullut enää mieleenkään hyppiä miten vaan, horjahtaminen alarinteen suuntaan ei tuntunut yhtään miellyttävältä ajatukselta. Alhaalla näkyvät autot etääntyivät hitaasti, ylhäällä 2053m korkeudessa häämötti Golet de la Trouyen kuru, varsinaisen via Ferratan alku.

Viimeisimmän varoituskyltin kohdalta alkoi kallioon pultattu varmistusvaijeri, paikka jossa oli aika pukea myös omat valjaat päälle. Varusteitamme pukiessa pidimme samalla pientä taukoa, nousu oli jo vienyt voimia. Viimeiset ristiin tarkistukset, muutama käytännön ohje ja slingit kiinni vaijeriin. Matka ylös alkoi.

Vähän ennen kotkien tapaamista

Melko alussa pudotettiin turhat luulot pois: vaikka reitti olikin luokiteltu melko helpoksi (PD, Peu Difficile eli toiseksi helpoin), niin kyse oli kuitenkin vuorikiipeilystä, ikävä paikka korkeanpaikanpelosta kärsiville. Varmistuslaitteen käytön oppi kuitenkin nopeasti: toinen sulkurengas irti, klippaus pultin toiselle puolelle ja sitten sama toiselle sulkurenkaalle. Vaikka jatkuva slingien klippaus veikin aikaa niin sen teki mielellään, ilman varmistuksen tuomaa varmuutta olisi varmaankin tarrautunut kallioon kiinni pysyvästi.

Trouyen sola päättyi vuorenharjanteelle, josta jatkettiin nousevaa harjannetta tai sen välitöntä vierustaa kohti varsinaista huippua. Joissain paikoissa reitin tekijät olivat ilmeisesti nähneet paikan niin helpoksi, että varmistuksia ei ollut koko matkalta. Ehkä näin, jäihän niissä kohti polun kummallekin puolelle puolen askelen verran varaa ennen piiitkää pudotusta alaspäin.

Pienenä harmina oli jatkuvasti vuoren laen korkeudella kulkevat pilvet, jotka välillä peittivät (paikoin onneksi?) näkyvyyden alas laaksoon ja ympäristöön. Saavutettuamme huipun osuivat pilvet totta kai myös kohdalle, joten laaksoon saimme näkyvyyden vain vaillinaisesti pilvien välistä.

Huipulla eväitä syödessämme paikalle ilmestyi myös yksi pariskunta sekä perhe nuorehkon pojan kanssa! Vähän siinä nolotti olla itse kiipeilyvarusteissa kypärä päässä, kun paikalliset tulevat käymään huipulla sunnuntaikävelyllä. Onneksi siinä sitten selvisi, että he olivatkin tulleet huipulle helppoa reittiä (huipulle pääsee kolmesta eri suunnasta).

Paluumatkalla alaspäin

Huipulta matka jatkui alaspäin vähemmän kiipeilymäistä reittiä, mutta alaspäin kapuaminen olikin vaikeampaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Vaijereista tuli otettua tukea usein, silloin kun niitä oli käytettävissä.

Käveltyämme jonkin matkaa ja hätyyteltyämme yhden lammaslauman pois tieltämme tulikin tenkkapoo: meidän tulisi päästä laskeutumaan harjanteen oikealle puolelle, mutta aina kun katsoimme sinne näimmekin pystysuora ja pitkä pudotus. Aurinkokin alkoi laskea, alkoi tuntua jo hieman huolestuttavalta. Vuoren vasemmalta puoleltakin olisi ilmeisesti päässyt kiertämään, mutta se olisi tiennyt ehkä jopa 10km kävelyä, ja varmaa pimeyttä.

Onneksi luotimme sen verran hieman hataraan reittikuvaukseen, että jatkoimme vuoren harjannetta vielä vähän matkaa. Ja yhtäkkiä löysimmekin vaijerin pään joka tuntui laskeutuvan tyhjyyteen. Mutta sinne se reitti kuitenkin vain lähti, pienen jyrkän kohdan jälkeen reitti ja vaijeri lähtivät viemään rinteen reunaa jokseenkin vaakasuoraan käyttäen hyväkseen rinteen pieniä hyllyjä. Kuljettuamme 200m oikein hauskaa siirtymistä, tulimme via Ferrata reitin päähän ja pääsimme katsomaan rinnettä alhaalta päin, ilman merkittyä reittiä ei itse ihan heti kuvittelisi siitä pääsevän mihinkään.

Olimme siinä vaiheessa kaikki jokseenkin uupuneita, jäljellä oli tosin vielä kolmen vartin marssi autolle. Reissuun meni yhteensä aikaa 6,5 tuntia, aavistuksen enemmän kuin mitä reittikuvauksessa oli mainittu. Mutta olihan todella hieno reissu, jokainen meistä vakuutti lähtevänsä varmasti uudestaan.

7.-9.9. Yhdet häät ja kolmet syntymäpäivät

Pau:n aikainen vaihto-opiskelijaporukka kokoontui jälleen yhteen juhlien merkeissä. Muutama vuosi sitten juhlimme Christianin ja Katjan häitä, nyt olivat vuorossa Bart ja Metcheld ja samalle viikonlopulle osuivat vielä kolmet synttärit. Häät alkoivat vihkitilaisuudella Ammersoyenin linnassa keskellä Hollannin maaseutua, joka on upeasti entisöity juhlava paikka ja nimen omaan tarkoitettu vihkitilaisuuksia varten (siviilihäät). Itse vihkikaavasta emme kielimuurin takia ymmärtäneet juurikaan mitään, mutta nautimme kuitenkin upeasta tunnelmasta. Vastaanotto oli kaksikerroksisessa kartanossa, jossa nautimme sekä maittavan päivällisen että juhlimme puolille öin. Upea, juhlava ja kaunis tilaisuus, josta hääparille ja vieraille jäi varmasti hieno muisto.

Lauantaina oli synttärijuhlien vuoro, synttärisankareista vanhin täytti 32 ja nuorin 3. Vuokrasimme hotellilta perinteiset hollantilaiset polkupyörät ja ajoimme lähikylään syömään synttäri-illallista. Sunnuntaiaamun aamupalapöydässä sitten sovimme uuden tapaamisen vuoden päähän, tällä kertaa Suomeen. Koneemme lähti vasta illalla, joten ehdimme vielä tehdä kierroksen Den Boschin pikkukaupungissa. Sääli kyllä emme saaneet lippuja kanaaliajelulle, mutta itse kaupungissakin riitti katseltavaa.

Oranssinvärinen paluulento myöhästyi 1½ tuntia: ensin "normaalin" kolme varttia ja sitten vielä toiset kolme koneeseen eksyneen väärän henkilön ja sitä seuranneen ylimääräisen turvatarkastuksen takia.

12.9. Via ferrata, osa II

Saleven rinteellä

Näköjään Saleveltakin löytyy via ferratoja, vaikka opaskirjamme väittää polleasti sisältävänsä kaikki Ranskan reitit... Andrei oli löytänyt netistä reittikuvauksen, joka vaikutti sopivan mittaiselta "iltakävelyltä" työpäivän päätteeksi ja päätimme lähteä kokeilemaan sitä. Kyseessä oli kokonaisuudessaan n. 3h30 mittainen reitti, josta itse ferrata lohkaisi hieman yli puolet. Oli hienoa myös päästä näkemään läheltä ne kylät joiden valoja katselemme lähes joka ilta nukkumaan mennessämme.

Pienen haparoinnin jälkeen (netistä tulostettu käsin piirretty topo ei ollut niitä tarkimpia...) löysimme reitin pään: kallioon pystysuoraan pultatun kaapelin ja rautatangoista väännetyt tikapuuaskelmat. No, hyvältä vaikutti, eli rinnettä ylös. Kyseessä oli kuitenkin vasta n. 4 metrin korkuinen alkulämmittely, reitti jatkui sen jälkeen siksakkia ylös. Näkymät olivat huimat, Geneven yli Juralle asti, ja alas jatkui jyrkkä pystysuora pudotus, jota useampi (oikea) kiipeilyryhmä nousi. Rinteitä pitkin kulki useita suosittuja kiipeilyreittejä, joten emme suinkaan olleet ainoita kulkijoita alueella. Yhdessä kohtaa vastaan käveli kaksi kiipeilijää, jotka olivat tulossa alaspäin. Tunsimme itsemme turisteiksi, he kun kulkivat ilman mitään varmistuksia kohdassa, jossa me kolme olimme tiukasti slingillä kiinni kaapelissa. No, kukin tyylillään...

Saleve illalla

Reitti kulki muutaman todella "ilmavan" kohdan kautta, jossa kaapeli oli kiinnitetty lähes pystysuoran kalliorinteen poikki ja jaloille oli hakattu muutamia koloja kulkua helpottamaan. Olimme tietenkin kiinni kaapelissa, joten pystyimme kulkemaan mukavasti ja ihailemaan maisemia. Katselimme auringon laskua Juran taakse, joten näkymissä ei ollut mitään valittamista.

Reitti päättyi juuri sopivasti hetkeen, jolloin ilta alkoi oikeasti hämärtyä. Alas pääsi isoa polkua pitkin, jota kuljimme loppumatkan otsalampun valossa. Parkkipaikalle päästyämme oli jo täysin pimeää, vaikka kello oli vasta noin 9. Ilta oli lämmin ja viereisen refugen baari oli vielä auki, istuimme sen terassille nauttimaan hyvin ansaitun tuopillisen.

15.9. Suunnistus Divonnessa

Jukka viimeisellä rastilla

Oli jälleen lauantaipäivä ja suunnistuksen vuoro. Olimme saaneet houkuteltu mukaamme Jukan, jonka kyydissä ajoimme Divonnen kylän vieressä olevalle harjanteelle. Etukäteen suoritetut tiedustelut antoivat odottaa melkoista mäkimaastoa, olimme aiemmin useaan otteeseen autoilleet harjanteen ja Juran välistä. Reittejä karttoihin piirtäessämme arvelut vain vahvistuivat: tiedossa oli pitkiä rinnevälejä jyrkässä rinnemaastossa ja melko vaikein rastiperustein.

Alku aina hankalaa, meni hetken aikaa tottua hieman uudenlaiseen elementtiin, etenkin kun kartta oli oudosti suurennettu 1:7500 mittakaavaan. Pusikkoinen ja paikoin piikikäs maasto kallelleen käännetyn maapinnan kanssa pitivät juoksuvauhdin hallinnassa ja painotti suunnistuksen tarkkuutta. Harjanteen päällä kulkeva polkuverkosto tarjosi puolivälissä mukavaa helpotusta ja vähän vauhtia, mikäli voimat vain sallivat.

16.9. Suksireissu

Matkalla ylös Chamonix'n laaksosta

Näin talvikauden kynnyksellä oli aika tarkistaa lasketteluvarusteet. Sunnuntain reissu suuntautui jälleen Chamonix'n suuntaan, koska olimme löytäneet jo pitkään ostoa odottaneet uudet sukset yhdestä alueen kymmenistä (hyvistä!) urheiluvälineliikkeistä.

Liike oli kiinni lounasaikaan (klo 12-15), joten olimme varustautuneet tekemään pienen retken alueen jollain sadoista retkeilypoluista. Tulipa samalla tekosyy ajaa sisään uudet vaelluskengätkin (edellisten kenkien Goretex-kalvon Andrei oli onnistunut kärventämään korpuksi jo vuosi takaperin kuivatellessaan niitä nuotiolla). Keräsimme ensin korkeutta kylästä lähtevällä kahdella hiihtohissillä Bréventin yläasemalle (n. 2500m), josta lähdimme laskeutumaan isoa serpentiinitietä (ei enää polkua) alaspäin. Ihastelimme kallioihin tehtyjä kiipeilyreittejä, vastapäistä Mont Blancia sen jäätiköineen, joitakin riippuvarjoliitäjiä ja maisemia yleisesti.

Retkeiltyämme tarpeeksi kävimme kylässä syömässä isot hampurilaiset. Ja niillä ei ollut mitään yhteistä ylikansallisten hampurilaisketjujen steriilien pikkupurtavien kanssa, tässä ruuassa oli sekä kokoa että makua (ja tarpeeksi aitoa suolaa ja voita).

Viinirypäleiden itsepoimintaa

Itse suksien osto oli hetken homma, ehdimme vielä käydä katsomassa muidenkin liikkeiden alennuksia. Päätimme palata autolla eri kautta jatkaen vuoristotietä koilliseen kohti Rhônen yläjuoksua ja kiertää tällä kertaa Lac Lémanin pohjoispuolelta. Montreux'n kohdalla alkoivat kuitenkin ruuhkat ja päästyämme Lausannen kohdalle päätimme siirtyä kaiken uhalla moottoritieltä pikkuteille.

Onneksi lähdimme maisemareitille, koska ajaessamme viinitarhojen keskellä bongasimme itsepoimintaan kehottavan kyltin. Jarrua pohjaan ja auto parkkiin. Rutiini oli jo aiemmin kokeiltu: kerää niin paljon kuin haluat ja pudota rahat parkkipaikalla olevaan lippaaseen. Samasta paikasta sai myös muovipussin ja naulasta sakset lainaksi, eli mars viiniköynnösten väliin rypäleterttuja keräämään! Kerättyämme sopivasti iltaherkkuja pussi punnittiin parkkipaikalla olevalla vaalla: 3 frangia tai 2 euroa kilolta. Pikkuhinta todella maukkaista rypäleistä joita ei edes täkäläisistä kaupoista löydä.

20.9. Iltaretki

Geneven kajoa Juralta nähtynä klo 22

Olimme tänään illalla päättäneet syödä vaihteeksi ulkona. Tai lähteä katselemaan tähtiä, kuinka vaan. Niinpä kotona valmistimme perinteiset täytyt patongit: lähileipomon patonkia, mehevää kinkkua, juustoa, tomaattia, jne. Patoni voipaperikääreeseen, teippi ympärille ja patonki keskeltä kahtia. Otsalamppu mukaan ja autolla ylös Juran rinteelle.

Paikka oli tuttu aikaisemmasta pyöräreissusta, kiva parkkitasanne penkkeineen ja pöytineen, näkymä avautuu hienosti Geneven yli. Seeing (tähtitaivaan rauhallisuus) ei tosin ollutkaan ihan niin hyvä kuin iltapäivästä näytti, taivaalle oli ehtinyt kerääntyä ohutta pilviharsoa. Niinpä tähtikartta sai jäädä autoon, nautimme patongeista ja illan rauhasta.

Yllättävän paljon autoja oli vielä parkkipaikalla, vaikka aurinko oli jo laskenut kauan aikaa sitten. Aina silloin tällöin joku retkeilijä palasikin lampun valossa jostain päin metsää tai vuoristoa.

Kovin kauaa emme mekään jaksaneet maisemia tuijotella, ilta oli yllättävän viileä ja sormet meinasivat viiletä pelkästään istuskellessa. Päätimme ajaa takaisin kiertotietä jatkaen vuoren rinnettä kulkevaa tietä Gexin suuntaan. Tie muuttui ajoittain todella huonokuntoiseksi, autolla sai paikoin mutkitella koko tien leveydeltä. Sitä vastoin polkupyörällä tämä tie olisi varmaankin todella kiva.