5.-6.4. Kevätlunta ja kummituslinna

Lepohetki historiallisessa oleskeluhuoneessa

D'Anniviersin laakso on kerta kerralta yhä upeampi! Sama rotko, ja samat kapeat mielettömät tiet, joiden reunamilla sijaitsevat Grimentz ja Zinal. Ja myös St-Luc, ensimmäinen laakson hiihtokeskuksista, jossa nyt olemme. Tai emme tietenkään pelkästään itse keskuksessa ja sen rinteillä, vaan lähinnä niiden ympäristössä, vapaina kulkemaan minne mieli tekee ja järki uskaltaa päästää.

Harvoin sitä lähtee laskettelemaan niin, että repussa kulkee normaalien juomasäkin, eväiden, fleecen ja turvavälineiden lisäksi myös sivistyneet vaatteet (kauluspaita ja kengät mukaanlukien). Meidän tyylimme kuitenkin sopii oikein mainiosti hotelli, joka sijaitsee tiettömien taipaleiden takana ja jonne päästäkseen pitää nähdä hieman vaivaa (tai kulkeehan sinne kesällä kapea maastoautotie ja talvella moottorikelkat, joiden kautta halutessaan matkatavarat ja jopa ihmisetkin saataisiin kulkemaan). Kontrasti alppimaisen vaeltamisen ja ison, vanhan ja perinteikkään hotellin välillä on melkoinen, ja tunnelma hotellissa retkeilijäasiakkaiden välillä aivan omanlaisensa, rento ja välitön.

Hotel Weisshorn (2337 m)

Kiersimme saapumispäivänä ylimalkaisesti läpi keskuksen rinteet. Iltapäivän loppupuolella nousimme korkeimmalla hissillä Bella Tolan (3026 m) huipulle, josta näkyy kivasti viereinen Rothornin (3001 m, tästä lisää myöhemmin) huippu. Reunimmaista rinnettä pääsi laskemaan Chalet Blanc du Tounolle, lumen peittämälle kivitalolle, josta piti sitten kiivetä 200 m ylöspäin Hotel Weisshornille.

Hotelli oli rakennettu vuonna 1882. Jotkin osat siitä oli säilytetty edelleen sen aikaisessa tilassa, joitain osia jopa päästetty tyylikkäästi rapautumaan saaden aikaan kummituslinnamaisen tunnelman, ja osa sisustuksesta oli säilytetty vuosisataisessa loistossaan (esimerkiksi oleskeluhuoneeseen astuessaan pääsi hetkessä sata vuotta ajassa taaksepäin). Ja sitten joitakin osia talosta oli modernisti ja tyylikkäästi uudistettu ja laajennettu. Ravintolan tarjoama päivällismenu ei myöskään noudattanut tavallista alkupala-pääruoka-jälkiruoka -kaavaa, vaan vanhempaa alkukeitto-salaatti-pääruoka-jälkiruoka -linjaa. Mikäs siinä syödessä auringon painuessa vastapäisten vuorten taakse.

recht - gauche

Seuraava päivä valkeni kirkkaan aurinkoisena, ja vaikka olimme liikkeellä heti aamiaisen alkamisaikaan, niin ehdimme hotellista ulos viimeisinä - näin keväällä pitää todella olla liikkeellä aikaisin ehtiäkseen turvallisesti vuorille.

Kohteenamme oli Pointe de Tourtemagne eli Turtmannspitze (3080 m), joka sijaitsee ranskan- ja saksankielisen Sveitsin erottavalla vuorijonolla. Suurimmalla osalla näistä huipuista on kaksikieliset nimet, mutta vuorijonosta länteen puhutaan vain ranskaa ja itään vain saksaa.

Nousimme vuorellemme lounaasta, sivuten ehkä vieläkin näyttävämpää Le Toûno (3017 m) vuorta. Laskureitin piti lähteä siitä luoteeseen, kiertäen koko Toûnon, mutta alussa lähtö pohjoisrinnettä alapäin näytti täysin mahdottomalta: kartan mukaisen reitin kohdalle oli kerääntynyt korkea lumilippa, josta laskeminen olisi tietänyt metrien hyppyä jonnekin tuntemattomaan - ei kiitos. Parit suksenjäljet kuitenkin ilmiantoivat mahdollisen, joskin jyrkän, laskureitin. Hetken aikaa arvoimme uskaltaako rinnettä laskea, mutta lopuksi siitä menimme. Ja hyvä niin, oli ehkä yksi kevään hienoimmista rinteistä!

Rothorn, Rothorn, Rothorn

Nimi on tuottanut meille koko täällä olomme ajan sekaannuksia. Ensin väitimme käyneemme laskettelemassa siellä viime vuoden alussa, vaikka itse asiassa olimmekin Eggishornilla.

Rothorn, Zermatissa

Toisen kerran kävimme Zermatissa: sen yksi hiihtoalue on nimetty "Rothorn Paradiseksi", vaikka alueen huipun nimi onkin virallisesti Unterrothorn (3104 m). Laakson toisella puolella sitten sijaitsee (varsin näyttävä) vuori Zinalrothorn (4221 m). Ja varmuudeksi Italian rajalla sijaitsee massiivi Monte Rosa (korkein huippu Dufourspitze 4634 m), jonka voi hyvällä mielikuvituksella kääntää myös punaiseksi sarveksi (eli huipuksi).

Anniviersin laakson itäreunalla, ranskan- ja saksankielisyyden rajalla, seisoo myös Rothorn niminen huippu, jonka vieressä siis kävimme laskettelemassa ja randoomassa.

Ja jos karttahaulle antaa nimen Rothorn, niin useimmissa tapauksissa löytää itsensä Brienzin järven koillisnurkasta. Oikesti senkin paikan nimi on Rothorn Kulm ja vuoren nimi Brienzer Rothorn (2350 m)...

Rothorn tuntuu olevan yhtä yleinen nimi kuin Valkjärvi Suomessa, eli ei ihme jos joskus saattaa vähän erehtyä paikasta. Tarkoituksemme oli lähteä käymään Rothonin (Brienzin kylän) hotellissa, mahdollisesti nousta sinne vielä kivalla jyrkästi nousevalla kapearaiteisella junalla, mutta eipä koko paikka ollut vielä näin talvella saavutettavissa muuten kuin hiihtämällä. Se siitä.

10.-12.4. Hengästyttävä pääsiäinen

Lämpömittari rupesi kipuamaan varjossakin päälle 20 asteen, mikä näin talven jälkeen tuntui jo epämiellyttävän kuumalta. Lähdimme siis pariksi päivää karkuun Geneven laakson hellettä.

Bex

Mihin ei sveitsiläinen rautatietä rakenna...

Ensimmäinen kohde oli Bexin suolakaivokset syvällä maan uumenissa. Vuosisataisen ja vaiherikkaan historian jälkeen kaivos on edelleen toiminnassa ja tuottaa suolaa kannattavasti, pääosin oman kantonin (ja turistien) tarpeisiin.

Aikaisempi ajatus oli lähteä seikkailulle, opastetulle vaellukselle kävelemään ja kiipeämään pitkin vanhoja luolastoja. Aikataulut eivät kuitenkaan mitenkään osuneet yhteen, joten päädyimme vain käväisemään normaalilla turistikierroksella: 1½ km kaivosjunalla ja pieni kierros jossain 450 m syvyydessä.

Vanhoille kaivoskäytäville, vanhimmat niistä hakattu käsin, oli keksitty myös uusiokäyttöä: yhdessä isossa luolassa oli kypsymässä 100 000 pulloa Bexin alueen viiniä. Luolan kosteus on 80 - 90%, joten viini kypsyy siellä mainiosti. Valitettavasti viinimaistiaisia ei kuitenkaan jaettu, mutta suolavesimaistiaisia oli kyllä tarjolla.

Lötschental

Hotel Nest-Bietschhorn

Kun kerran aikaisemminkin tuli mainostettua hotelleja, niin tätä ei kyllä sitten voi jättää mainitsematta: Hotel Nest-Bietschhorn. Ehkä tähänastisista yksi kivoimmista, ei mitenkään erityisen pramea tai erikoinen (kylän vanhin rakennus kylläkin), mutta siellä vain kaikki toimi ja henkilökunta (perhe?) tuntui todella yrittävän pitää talonsa kodikkaana ja mukavana - hyvin tuloksin. Ja löytyihän sieltä hieman yllättäen myös aito suomalainen saunakin, josta nautimme toisena iltana (ja vielä ilmainen nettikin).

Jos kestää kuunnella ravintolassa taustamusiikkina pan-huilulla soitettuja instrumentaalibiisejä (lasketaan paikalle miinukseksi), niin paikkaa voi kyllä suositella. Erityisesti jos pitää hyvin tehdystä maalaisruuasta, kuten lampaanpotkasta, racletesta (sen aika oli nyt jo kyllä ohi), jne.

Elwertätsch (3208 m)

Ja kun kerran Sveitsissä ollaan niin myös julkinen liikenne toimii. Busseja sukkuloi laakson kylien välillä enemmän kuin Helsingin kylissä ruuhka-aikaan. Tai ainakin siltä se tuntui, kun kerta toisensa jälkeen kapealla yksikaistaisella vuoristotiellä joutui nokikkain täysikokoisen postibussin kanssa (joka vielä yleensä veti peräkärryä suksia varten) - tosiasiassa vuorovälit olivat (pahimmillaan) tunnin luokkaa.

Ai niin, varsinainen syy tulla tänne yhteen Valais'n laakson harvoista pohjoispuolen solista oli tietenkin laskettelu tai ennen kaikkea randoominen. Laiskoina tosin kiipesimme ensin yläasemalle hissien voimalla, josta jatkoimme lihasvoimalla edemmäs, kohti Jungfraujochia ja sen valtavaa jäätikkövirtaa. (Vuorijonoista kun oli puhetta, niin nyt oltiin vuorostaan Valais'n ja Bernin kantonien rajalla.) Itse jäätikölle saakka emme uskaltautuneet, vaan lähdimme laskemaan takaisin kohti hiihtokeskusta ja sen jää-loskarinteitä (loskarinteet täysin positiivisessa mielessä!). Lasku oli kevään olosuhteet huomioiden jopa erinomainen: kohtuumittaisen laskun aikana pääsimme kokemaan melkein kaikki lumen eri muodot, puolimetristä upottavaa puuteria toki lukuunottamatta.

Les gorges du Trient ja La Salanfe

Hienon hiihtopäivän jälkeen nautimme vielä hotellin saunasta ja ravintolan antimista; lähdimme ajelemaan kohti kotia vasta seuraavana aamuna ja kiertäen kaikki mahdolliset kohdalle sattuvat nähtävyydet. Trientin rotkolaakso oli edelleen suljettu (kesäkohde), mutta ajoimme sen ylittävälle sillalle ja uskalsimme kurkata siitä alas. Vaikka täällä olon aikana jyrkkien paikkojen pelko (terve järki?) on asteittain hellittänyt, niin tältä sillalta kurkistaessaan ei tullut mieleenkään nojailla kaidetta vasten yhtään enempää kuin oli pakko. Sen verran ilmaa oli jalkojen alla, tarkkaan ottaen 187 m (ilmavuus on hieno suomennus termille, jolle ei Suomessa juurikaan löydy tarvetta).

Vain vähän siitä eteenpäin on vesiputous, joka näkyy moottoritieltäkin saakka. Mutta vasta sen äärellä ymmärtää, että kyse onkin vähän korkeammasta vesipatsaasta kuin miltä 120km/h nopeudessa kuvittelisi. Kyseessä on itse asiassa jäänne Lac de Salanfesta tulevasta purosta, nykyään suurin osa järvestä tulevasta vedestä ohjataan vuoren sisäpuolitse putouksen alla olevaan voimalaitokseen.

Saint Maurice

Kaupungintalo, luostarin torni ja vuorenseinällä kappeli (piilossa)

Lähdimme puolivahingossa nousemaan Saint Mauricen luostarin takaa lähtevää kävelypolkua ylöspäin, kuvitellen sen vievän luostarin ja kaupungin päälle vievälle näköalapolulle. Osittain luonnollinen osittain rakennettu polku kuitenkin nousi ja nousi ja nousi kaupunkia reunustavaa jyrkännettä yhä ylemmäs, päätyen aivan keskelle rinnettä, 90 m korkeuteen rakennettuun Notre-Dame du Scex'n kappeliin.

Ilmeisesti vasta vuosikausia täällä asuneille, tai ehkä vain täällä lapsuutensa viettäneille, kehittyy oma kokemuksensa minne ja mitä kautta vuorilla oikein pääsee liikkumaan ja kulkemaan (onko mitään paikkaa minne ei pääsisi?). Pohjoismaalaiselle ei tulisi mieleenkään edes lähteä kiipeämään kyseiseen paikkaan, puhumattakaan sitten rakentaa sinne reilunkokoista kappelia. Voi vain kuvitella mitä keskiajalla eläneet ihmiset ajattelivat kavutessaan kapeaa, jyrkkää ja karua portaikkoa ylöspäin.

Järven pohjoisreuna

Lac Lemanin rantaa

Anna-Maijan käydessä tulimme ajaneeksi järven rantaa Montreux'sta Lausanneen, nyt sitten jatkoimme rantatietä siitä eteenpäin kohti kotia.

Kävimme poimimassa paluumatkalla tulppaaneja itsepoimintapellolta; taas hyvät ohjeet kuinka paikalla tulee toimi ja lipas tien poskessa (1 CHF/kpl). Ja tien toisella puolella oli pieni metsikkö, joka ulottui aina Järvelle saakka. Kävelyretki siellä.

16.4. Kirsikkapuu

Naapurimme kirsikkapuu, taustalla Salève

Hedelmäpuut kukkivat jo laaksossa, mutta Juran lehmät ja lampaat saavat vielä hetken odottaa kesälaitumelle pääsyä - kevät saapuu hiipien mutta varmasti. Naapurimme kirsikkapuu kukki kauniisti, mikä enteili loppukesäksi hyvää kirsikkasatoa.

Ensimmäisenä kesänä emme kehdanneet mennä pyytämään maistiaisia, viime kesänä satoa ei tullut ollenkaan, ja tämän kesän sato jää näkemättä - palaamme takaisin Suomeen jo ennen kun kukat lakastuvat.

18.4. Rhônen rantaa

Sitten taas vuorossa suunnistus, tällä kertaa hieman joen alavirtaan ja sen toisella puolella. Nyt mikään reitti ei kulkenut itse joenrantaa pitkin, mutta muuten kummankin reitit olivat suunnistuksellisesti ehkä yksi kaikkien aikojen mielenkiintoisimmista.

Reitin varrelle oli saatu mahtumaan niin perhossuunnistus, lyhyitä sprinttivälejä ja pitkiä haastavia reitinvalintavälejä, helppoja ja vaikeita rasteja, tasaista ja mäkistä maastoa, ja kaikki sopivasti rytmitettyinä.

Eikä tällä kertaa edes kovin paljoa piikkipuskia matkan varrella. Nautittavaa suunnistusta.