6.1. Gstaad

Kolmas kerta toden sanoo, tai sitten ei.

Saimme seuraksemme Sakun kun aamulla suuntasimme automme keulan kohti Esi-Alppeja. Perjantaina olimme kovasti tutkineet lumi- ja sääennusteita ja päädyimme aiemmin meille tuntemattomaan kohteeseen Gstaad, josta valitsimme parikin eri sektoria.

Ajoaika oli yllättävät kaksi tuntia, viimeinen kolmannes kun kiemurteli pientä vuoristotietä, jossa ajonopeus on talvella pidettävä mutkissa hyvinkin kohtuullisena. Hissin ala-asemalla (992m) meitä odotti loska ja monoja vaihtaessa sai varoa lätäköitä. Eipä tosin ollut liiaksi ruuhkaakaan - jos jotain positiivista yritti keksiä.

Alueen korkein keskus Glacier3000 oli edelleen suljettuna, muka kovan tuulen takia. Niinpä pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja lähdimme nousemaan Rougemontista.

Vielä hissin väliasemalla 1488m korkeudella keli näytti synkältä: lunta tosin oli jo siedettävä määrä, mutta jyrkissä kohdin rinteiden läpi paistoi ruskea maa.

Ylhäällä (2151m) avautui kuitenkin valkoinen hieno maisema. Sukset jalkaan ja menoksi. Heti ensimmäisessä rinteessä selvisi päivän juoni: uutta lunta oli hieman, mutta se oli pakkautunut suhteellisen kovaksi ja rinteiden ulkopuolella sukset leikkaisivat jatkuvasti kovapintaisen korpun sisään.

Porukkaa ei kuitenkaan ollut nimeksikään ja rinteiden vierustat käytännössä koskemattomia. Kiertelimme aluksi lähirinteet läpi ja vähitellen siirryimme koluamaan niiden parhaimpia sivustoja.

Oli kuitenkin virhe lähteä laskemaan vähän alemmas laaksoon, valitsemamme rinne ei ollut alempana kovinkaan hyvin hoidettu ja jouduimme väistelemään lopussa puroja ja metsäteiden hiekkaa. Onneksi suksien kuntoa stressaavaa pätkää oli vain lyhyelti, ja päädyimme juomaan kahvit ravintolaan, tai oikeastaan sen terassille kun aurinko paistoi niin lämpimästi. Huomasimme siirtyneemme ilmeisesti jo Sveitsin saksalaiselle puolelle ja kommunikoimme tarjoilijan kanssa kaikilla kolmella kielellä. Palanpainikkeeksi tilaamamme sandwichit olivat ainakin muhkeita, vaikkakin hieman kuivahkoja.

Kahvitauon jälkeen laskimme päivän parhaat kolme laskua; ylähissiaseman sivusta lähti hieno, melko pitkä ja lähes koskematon reitti, jota olimme ihastelleet hissistä. Vaikka lumi ei puuteria ollutkaan, oli se kuitenkin ihan kohtuullista laskettavaa vaikka panikin tekniikan koetukselle. Jos kantti pääsi leikkaamaan lumeen kiinni tai kärki haukkaamaan lunta, seurasi siitä väistämättä kunnon kuperkeikka.

12.1. Randokoulu

Lunta pyrytti päin kasvoja kun seisoimme rivissä keskellä rinnettä kuuntelemassa luentoa piipparin käytöstä. Oli tullut aika opiskella sitä, mitä täältä ehkä todella tulimme hakemaan: rando- eli touring-hiihtoa, vapautta kavuta mille tahansa nyppylälle ja etsiä koskemattomia pehmeitä puuteririnteitä.

Eilen illalla oli alkanut kunnon lumisade (alhaalla kotonamme se tuli tietenkin vetenä), mikä antoi erinomaiset puitteet yhden päivän kurssille - sateen pitäisi loppua puolilta päivin. Päivän anti riippui kokemuksesta, näin alottelijoille oli tarjolla piipparin käyttöä, hiihtokoulutusta sekä vähän asiaa varusteista.

Hiihtokoulun tärkein anti oli lapinkäännös, tehtynä rinteessä nousukarvoilla ja rando-siteillä. Siinä riittikin harjoiltavaa pariksi toviksi, mutta loppua kohden homma alkoi jo sujua. Näillä tiedoilla ja taidoilla uskaltautunee jo lähteä todellisiin maastoihin.

13.1.Tête de Bossetan

Herätyskello herätti sunnuntai-aamulla epäinhimilliseen aikaan, klo 6:00. Olimme matkalla kohti ekaa reissuamme, legendraaristen Morzinen ja Avoriazin hiihtokeskusten takamaille. Uutta lunta oli yli 20cm, ja päivästä näytti tulevan aurinkoinen, pakkasta muutama aste. Fiilikset olivat todella korkealla, ja toki pieni terve pelko ja epäilys omasta selviytymisestä.

Hitaasti mutta varmasti ylöspäin

Ryhmämme ei ollut ainoana paikalla, tien (1200m korkeudella) vierusta oli täynnä autoja, ja myöhemmin myös reitillä kävi melkoinen vipinä - olihan kyseessä kuitenkin helppo ja suosittu randoreitti. Alkumatka meni suksiin ja lykkimiseen totutellessa, pääosin hiihtouraa pitkin. Karvoilla "hiihtäminen" tuntui kuin alla olisi liian löysät sukset voideltuna tervalla aivan väärälle kelille. Toisaalta pitoa myös löytyi vähintään saman verran eikä suksi varmasti lipsunut.

Parin tunnin ja parin tauon jälkeen nousimme satulan yli auringon puolelle, leppoisasta talvisäästä tulikin paahtava kevätsää. Sää oli aivan tyyni, ja aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta. Itse kukin pysähteli vähä väliä työntämään ylimääräisiä fleecepaitoja reppuun, siitäkin huolimatta paikoin tuntui paistuvan. Jotkut muissa porukoissa tempoivat rinnettä ylös pelkässä t-paidassa.

Ylös oli sittenkin yllättävän pitkä matka - ainakin näin ensikertalaiselle ja ensikertalaisen tekniikalla.Vaikka kuinka yritti itselleen muistutella, että kiiruhtaa pitää hitaasti, niin voimat vain väkisin hupenivat ja pienten hengähdystaukojen tiheys aina vain kasvoi.

Lounastauolla

Loppujen lopuksi päädyimme luonaalle pienelle kumpareelle (olisiko sitä seurannut ensimmäiset ja ainoat pari laskevaa metriä koko matkalla?). Uusi kello näytti korkeudeksemme hieman yli 2200 m, mutta jäimme silti 200m itse huipusta. Emme olleet ainoita, joiden suksi ei enää luistanut; vain puolet porukastamme jaksoi jatkaa huipulle sakka.

Ja mikäs siinä auringossa lounastaessa: hanskat ja fleece aurinkoon kuivumaan, aurinkorasvaa naamaan ja eväsleipää poskeen. Ja nauttimaan maisemista.

Rauhassa sitten revimme nousukarvat suksista, pakkasimme ne yritys-erehdys menetelmällä reppuihimme ja lukitsimme siteet laskuasentoon. Ja sitten alkoi kauan odotettu laskuosuus.

Jokainen sai piirtää oman kuvion

Vaikka vuorella oli käynyt ennen meitä varmasti useampi sata ihmistä ja tunnelma oli ollut paikoitellen kuin hiihtokeskuksessa ruuhka-aikaan, niin kyllä laskemattomia pehmeitä rinneosuuksia riitti myös meille. Iltapäivän mittaan lumi oli jo ehtinyt nuoskaantua, joten varsinaisesta puuterilaskusta ei ollut kyse, nautimme kuitenkin siitä mitä oli tarjolla. Edellisen viikonlopun tekniikkakertauksesta oli jonkin verran hyötyä, eli lumi ei hirveästi päässyt yllättämään.

Kaikki kiva loppuu kuitenkin aikanaan, kuten tämäkin reissu, ja loppumatka alas parkkipaikalle oli kuin laskettelukeskuksen siirtymäreittiä olisi kulkenut. Pariin kertaan pääsi kuitenkin poikkeamaan metsän puolelle, josta kuusten varjosta löytyi hyvin säilynyttä puuteria ja muutama kiva laskulinja.

19-20.1. Zürich, Zug ja Valais ylhäältä alas

Kauppa oli kuulemma mennyt kiinni ja pari tuntia sitten, olimmeko nyt ajaneet aivan turhaan koko matkan Zürichiin? Onneksi kauppiashenkeä löytyi tarpeeksi, ja saimme pitkämatkalaisina sittenkin ostoksemme tehtyä. Tosin mallin suhteen piti tehdä kompromissi, emme voineet kieltäytyä saamastamme tarjouksesta.

Edellisenä viikonloppuna auto oli käynyt ahtaaksi, seitsemän suksiparia ja neljä ihmistä oli mahtunut kyytiin vain vaivoin. Nyt siis saimme ratkaistua tilaongelman hankkimalla katolle suksiboksin.

Jalkankulkuvalot Keski-Sveitsin malliin

Kun kerran kumpikin olimme ensimmäistä kertaa Zürichissä, niin teimme pikaisen kävelykiepauksen kaupungin keskustassa ennen kun lähdimme ajamaan kohti Menzingenin kylää, siellä jossain ylhäällä Zugin kantonissa. Emme olleet ajaneet tänne asti pelkästään yhden asian takia, vaan tekemistä oli suunniteltu koko viikonlopuksi.

Aamulla olimme tilanneet hotellin aamiaisen aikaisin (ilmeisesti vähän turhan aikain näin sunnuntaiksi hotellin pitäjän mielestä), koska meidän piti olla jo kello 9 Zugissa. No, perillä olimme sen verran jopa etuajassa, että ehdimme tutustua vielä Zuginkin kaupunkiin (ikivanha kaupunki historian hämäristä), taatusti mukava lomakaupunki kesällä..

Ja sovittuna aikana sovitussa paikassa saimme kattoboksille myös käyttöä, Andrein netistä bongaamat randosukset saivat toimia testiparina. Mahdollisimman vaikean reitin löytääksemme olimme asettaneet seuraavaksi määränpääksemme Valais'n laakson ylemmän koillisen pään. Varsinainen tie oli sillä välillä kiinni talvisaikaan, mutta täkäläiseen tapaan tarvittaessa mennään vuoren läpi. Autolavettijunalla Realp-Oberwald väliseen 15km matkaan menee parikymmentä minuuttia, plus vartti junan odottamisen.

Odottamassa autolavettijunan lähtöä

Iltapäivän vietimme Rothornin Eggishornin alueen hiihtokeskuksessa, etenkin sen rinteiden välisiin sohjoalueisiin tutustumassa, jossa Andrei pääsi heti testaamaan uudet sukset (leveyteensä nähden ne toimivat ongelmitta rinteessäkin).

Paluumatkan opetus: älä ikinä lähde ajamaan Martignysta Montreux'n suuntaan suunnuntaina rinteiden sulkeutumisaikaan! Moottoritie - ja liikenneraporttien mukaan myös alueen kaikki pikkutiet olivat täysin jumissa, ja normaalisti puolen tunnin motarin pätkää taisimme junnata lopuksi lähes pari tuntia.

26.1. Roc des Tours

Matkalla ylös

Työviikko vierähti jälleen ilman sen kummempia mainintoja, mutta nyt lauantaina olimme taas nousukarvat suksiin liimattuina kapuamassa rinnettä ylös CERNin randoporukan mukana. Vähitellen aamuherätyksiinkin alkaa tottua; tällä kertaa herätyskellon oli määrä soida vasta 6:10, mutta olimme kummatkin hereillä jo vähän sitä aikaisemmin.

Sää oli taas mahtava, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila ehkä pari astetta pakkasella (onko muunlaisia randosäitä olemassa?). Lunta ei kuulema ollut satanut kuuteen päivään, joten tiedossa saattoi olla hieman korppuinen keli.

Lounastauko huipulla

Porukan vetäjä oli vanhempi konkari, joka reissun varrella tarinoi mukavasti niin alueen erikoisuuksista kuin itse hiihtämiseen liittyvistä nikseistä. Tosin Andrein ranskan kieli ei vieläkään oikein riitä käytännön ymmärtämiseen, onneksi tulkkeja kuitenkin riitti niin englantiin kuin suomeen.

Ennen kun olimme päässeet kunnolla vauhtiin, olimmekin jo huipulla. Harjoitus tekee metsurin. Eipä tosin noususummaakaan tullut kovin paljoa. Lapsuuden metsäreittejä muistuttavan kuoppaisen esteradan jälkeen saimme nauttia muutamista mukavista sohjopätkistä (aurinko lämmitti etelärinnettä keväisesti). Puolivälissä laskun katkaisi piippariharjoitus, ohikulkijat ihmettelivät intoamme kaivella kuoppia keskelle rinnettä.

27.1. Crêt de la Neige

Juralla, taustalla Alpit

Nukuimme aamulla pitkään, ja pitkästä aikaa myös söimme tuoreita croisantteja ja paikallista leipää sängyssä lehtiä lukien. Puimme ympäri asuntoa kuivuneet vaatteet päällemme, pakkasimme taas reppumme ja suuntasimme suksiboksin keulan kohti viereistä Juraa.

Crozetin kabiinin ala-asemalla oli melkoinen vilinä, kesällä hieman turhilta tuntuneet parkkikentät olivat nyt tehokkaassa käytössä. Meitä ei kuitenkaan innostanut ylhäällä odottava rinneruuhka, vaan ostimme pelkät kertaliput ylös. Ylhäällä käänsimme selkämme heti rinteille ja lähdimme vähitellen nousemaan kohti Juran ylintä huippua - viimeinkin täysin vapaina kulkemaan minne mieli teki.

Juran huipulla, taustalla le Reculet

Ei vuoriston lakea kuitenkaan erämaisen rauhalliseksi voi kuvata, erityisesti lumikenkäily näyttää olevan täkäläinen tapa kulkea talvellakin vuoriston merkittyjä polkuja. Tunsimme itsemme jopa vähän hassuiksi suksinemme, joskin kohtasimme päivän aikana pari pari muutakin suksilla liikkujaa.

Nousukarvoilla pohjustetuilla suksilla pääsee etenemään oikein vauhdikkaasti, jokseenkin samaa vauhtia kuin kesällä jalkaisin. Crêt de la Neigen huipulla emme kuitenkaan ehtineet lounastaa kovin pitkään, koska kabiinin sulkemisaika määräsi paluuhetken, muuten tiedossa olisi ollut pitkä lumeton kävelymatka parkkipaikalle.

Nousukarvat kuivumassa

Paluumatkalla törmäsimme muutamaan poikittaiseen kuruun, joissa jouduimme pikaisesti päättämään, laskeudummeko useamman kymmenen metriä metsään vai lähdemmekö tamppaamaan rinnettä ylös. Olimme pakanneet nousukarvat reppuun ja asennoituneet lasketteluun, joten jälkimmäinen vaihtoehto ei liiemmin houkutellut - aikataulusyistä kuitenkin päättelimme sen jokaisella kerralla ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.