1.6. Christian vierailulla
Tavoitteena ylöspäin
Kukan saksalainen kaveri Christian oli saanut yhden päivän lomaa Sveitsissä leirikouluilevista oppilaistaan ja toivoi kovasti pääsevänsä vuorille kun kerran tässä maassa oli käymässä. Olimme tutkineet huolella kohtuullisen ajomatkan päässä sijaitsevien via ferratojen kuvauksia, ja päättäneet suunnata Champéryn suuntaan via ferrata de Tièrelle.
Piristävä vesiosuus
Hiostavan lähestymisnousun jälkeen ennen varsinaista via ferrataa kävimme huolellisesti läpi kaikki lajin vaatimat varotoimet ja käytettävät varusteet. Olimme juuri saaneet hankittu ylimääräiset kiipeilyvaljaatkin, joten nyt oli omasta takaa kaikki tarvittavat varusteet yhdelle vieraallekin. Joskin kypäräksi hyväksyttiin ihan tavallinen pyöräilykypärä, joka kuumana kesäpäivänä on paljon oikeaa kiipeilypönttöä mukavampi pidettävä.
Kyseessä oli kaksiosainen reitti, jossa ensimmäinen helppo osa nousi lyhyen matkaa vesiputouksen vierustaa ja ylitti sitten putouksen kahdesti riipusiltaa myöten. Toinen osa oli sitten varsinainen kiipeily, jossa lähdettiin nousemaan melko pystysuoraa kallioseinää sen huipulle. Pahimmassa paikassa joutui muutaman metrin matkan etenemään hieman takakenossa roikkuen käsillä kallioon poratuissa kettingeissä.
Turistipolku
Mutta vaikka putous oli varsin näyttävä ja elämyksellinen kohde, niin reissun ehkä kaikista kiinnostavin osa tulikin varsinaisen kiipeilyn jälkeen. Paluureitti laaksoon oli merkitty kiertämään pienen lenkin kautta: se kulki Champéryn kylän vastapäätä olevan rinteen seinämää. Puoliksi luonnon muodostamalle ja puoliksi ihmisen louhimalle hyllylle, joka kulki pätkän kallion sisässä, oli rakennettu aidalla reunustettu polku.
Vaikka pudotus oli aidan takana hurja, niin reitti oli tarkoitettu ihan jokaiselle tavalliselle polunkuluttajalle. Näkymät ovat hienot ja onpa polun varteen suoraan kallioon porattu tasasin välein penkkejä, joista yhdelle jäimme syömään välipalaa. Ja ne, jotka eivät jaksa kantaa mukanaan omia eväitä, löytävät reitin huipulta mukavan ravintola-kahvilan.
7.6. Raato! Eikun liukumiina.
Rastipiste: puu
Kyllä Ranskassakin näköjään osataan järjestää raatojuoksun tyylisiä suunnistustapahtumia, jossa suunnistusrata muodostuu yhden pisteen kautta kulkevista lenkeistä. Tosin nyt kyseessä oli lyhennetty kahden lenkin versio, mutta ihan tarpeeksi tekninen. Varsinkin kun Kukan ja Midaksen "juoksemalla" keskipitkällä reitillä rasteja tunnuttiin lähestyttävän aina niiden selkäpuolelta - ja kartan paikkansapitävyydessäkin oli toivomisen varaa.
Loppuspurtti
Ilmeisesti kevään myötä suunnitelmat olivat muuttuneet, koska vielä alkukaudesta tämän lauantain suunnistus oli ilmoitettu olevan aivan muualla ja käytössä piti olla vasta painosta tullut suunnistuskartta.
Kun suuntasimme Mont Mourexille odotimme melko mukavaa, joskin vaihtelevaa metsää - olimme käyneet syksyllä suunnistamassa vuoren toisessa, Divonnen puoleisessa päädyssä. Suunnistus kiersi nyt kuitenkin yhtä isoa lehmilaidunta, jonka reuna-alueet olivat melkoisen pusikoituneita ja umpeen kasvaneita risukkoja. Elikkojen läsnäolo toi suunnistukseen lisäksi omat haasteensa - piti katsoa sekä jalkoihin että eteensä. Yksi lehmä oli todistettavasti jopa havaittu mutustelemassa rastilippua tyytyväisen oloisena.
8.6. Anthon
Andrein työkaveri Midas vietti viimeisiä viikkoja Genevessä ennen paluutaan Suomeen ja käytti tehokkaasti viimeisiä mahdollisuuksiaan täällä kiipeilyyn. Hänen matkassaan suuntasimme kohti Mieussyä. Vaikka autossa oli mukana navigaattori ja hyviä suunnistajia, niin onnistuimmepa huomaamatta ajamaan pariinkin otteeseen väärästä liittymästä. Perille kuitenkin päästiin parin ylimääräisen mutkan kautta.
Vaikka ympärille avautuivat Esialppien korkeat vuorenseinät, niin meidän kohteemme oli - ainakin suhteessa ympäristöön - varsin mitättömän oloinen seinämä. Sitä voisi ehkä verrata Suomen isoihin kallioihin.
Kiipeilykausi oli vielä sen verran alussa, että meistä kenelläkään ei oikein kunto ollut kohdallaan ja olimme jo muutamien nousujen jälkeen väsyneitä ja valmiita paluumatkalle. Paluumatkalla poikkesimme moottoritien strada-asemalle haukkaamaan sämpylät ja jäätelöt.
18.-22.6. Larissa ja Pasi
Päivällinen parvekkeella
Kauan odotettu hetki koitti, kun Larissa ja Pasi saapuivat Geneven lentokentän tuloaulaan. Pitkään aikaan ei meillä olekaan ketään vieraillut, joten oli mukavaa saada taas vähän erilaista tekemistä meillekin. Ohjelmaa ja tekemistä oli pohdittu pitkin loppukevättä tasaisesti sähköpostilla toisiamme pommittaen.
Andrei oli ottanut keskiviikon vapaaksi ja lähdimme kolmistaan kiertämään Geneven kaupunkia. Keskustassa tuli kierrettyä "pakolliset" Mont Blancin silta, kauppakatu, vanhakaupunki ja sen taakse jäävä Musée Bastionsin puisto. EM-futis ei ollut pistänyt kaupunkia aivan sekaisin, oikeastaan pelkästään Plainpalais'n aukio oli valjastettu jättiskriinille ja markkinahumulle. Sääli, että Geneven kuuluisan vesisuihkun päälle ripustettu jättikokoinen jalkapallo-ilmapallo oli tänään kiskottu alas huoltotauolle, joten kummastakaan nähtävyydestä ei oikein ollut iloa.
Coolina kipuamassa
Käveltyämme itsemme väsyksiin hyppäsimme ratikkaan ja ajoimme Carougen kaupunginosaan - kävelläksemme vähän lisää. Yritimme etsiä epämääräisen ohjeen perusteella kaupungin parasta jäätelömyymälää, mutta luovutimme lopuksi ja päädyimme nauttimaan terassille yhdet panachét.
Torstaiksi ja perjantaiksi vieraamme olivat järjestäneet itselleen matkan Zermattiin. Korkeimmalla hissiasemalla oli vielä täysi talvi, joten pipo ja hanskat olivat sillä korkeudella tarpeen.
Lauantaina aamupäivällä tuhlasimme jälleen Ferneyn torilla, kun ostelimme kaikenlaisia herkkua retkieväiksi. Kiertelimme autolla vanhaa tuttua tietä ylös Juran rinnettä ja jäimme maisemapaikalle syömään eväitä ja nauttimaan näkymistä. Illalla oli pöytä varattu Ferneyn laaturavintolasta, joka tosin tällä kertaa ei (enää) ollut ihan niin menestys kuin viime syksynä.
Viimeinen päivä, kuten muutkin vierailun päivät, valkeni aurinkoisena ja kuumana. Olimme saaneet ylipuhuttua Larissan ja Pasin kokeilemaan Fort de L'Eclusen via ferrataa. Normaalin pienen alkuopastuksen jälkeen lähdimme kapuamaan portaita klippaillen tasaisesti varmistusslingiä reitin vaijeriin, Andrei edeltä, Kukka pitäen perää. Satunnaisesti reitin varrella kuuluneet kommentit sen hurjuudesta tuntuivat melkeinpä teennäisiltä, sen verran nopeasti Larissa ja Pasi omaksuivat kiipeilyn ja etenivät seinällä ylöspäin ilman mitään ongelmia.
29.6. Vesiputouksen takaa
Virkistävä lepopaikka
Kun kiipeilykausi oli nyt kunnolla avattu, niin oli aika lähteä kokeilemaan vähän vaativampaa ferrataa. Jo pitkään olimme himoinneet Gstadin alueella olevaa Cascade nimistä reittiä, joka kiersi lopussa vesiputouksen takaa.
Reittikuvauksen mukaan alku oli fyysisesti melkoisen vaativa, mutta sittenkin se pääsi hieman yllättämään. Vaikka se ei näyttänyt kuin paikoin negatiiviselta, niin jo kymmenessä minuutissa alkoivat käsivarret tuntua ikävän voimattomilta. Onneksi silloin oli jo pahin takana ja kädet ehtivät sopivasti levätä ennen reitin loppuosaa.
Vaikka putouksen takana seisominen onkin aika hauska kokemus, niin ei siinä mudassa ja vesisateessa kovin kauan viitsinyt oleskella. Jokunen hetki oli kuitenkin pakko, koska lopussa oli yllätykseksi Tirolilainen köysirata, ja sen kapulan kiskominen vaijerin yläpäähän vei hetken aikaa. Mutta oli matka vaijerissa roikkuen sitten myös reitin arvoinen huipennus.