7.-8.2. Arolla
Tällä tiellä saa varautua myös busseihin
Siinä missä Valais'n laakson pohjoisreuna on melko tasaisesti nouseva vuorenseinä on laakson eteläreuna useiden pitkin, Italian rajaa kohden kurkottavien laaksojen urittama (ja hiihtokeskusten kirjoma): Val de Bagnes (Verbier, Bruson), Val de Nendaz (Nendaz), Val d'Hérens (Nax, Arolla), Val d'Anniviers (Zinal, Grimentz), Mattertal (Zermatt), jne. Useimpien laaksojen päähän pääsee vain autolla ja korkeille reunamille rakennettuja kiemurtelevia kapeita ja jyrkkiä vuoristoteitä pitkin; ajamiseen pitää varata aikaa ja malttia, sekä talvella lumiketjut (ainakin varalta).
Olimme jo kuukausi takaperin käyneet randoomassa Arollan (tai oikealta nimeltä Val d'Hérensin) laaksossa, mutta emme tuolloin käyneet vielä ihan sen perällä. Olimme kuulleet Arollan keskuksen olevan offarilaskijoiden paratiisi (yksi niistä Alppien monista) - vain muutama hissi ja paljon vapaata laskutilaa - joten pitihän sekin huhu käydä nyt tarkistamassa.
Rutschblockin kuutiota sorruttamassa
Lauantaina olimme lähteneet rauhallisesti liikenteeseen, iltapäiväksi ei ollut tarkoituskaan mennä muualle kuin rinteeseen tutustumaan paikkoihin. Sittenkin meinasi tulla kiirus, joten emme ajaneetkaan heti perille saakka vaan jäimme matkan varrelle Evolènen keskukseen - pieni vanha keskus, jossa ensimmäinen hissikin oli ikivanha puupenkkinen kaksipaikkainen piiitkä ja hidas tuolihissi.
Sää nyt oli mitä oli, lunta tuprutti niin, että näkyvyys oli vähintäänkin heikko, mutta lumesta ei ainakaan ollut puutetta.
Hissien sulkeuduttua hiihdimme takaisin autolle ja jatkoimme lumipyryssä edelleen kohti Arollaa. Nyt oli sitten autosuunnistuksen tuomasta autonkäsittelytaidosta hyötyä: tasaisen jyrkkä, kapea ja 1½-kaistainen tie oli peittynyt liukkaaseen lumeen. Auton luistonesto nakutti jatkuvasti ja liukkaan kelin varoitusvalo paloi melkein yhtenään. Vauhtia oli kuitenkin pakko pitää yllä, koska pysähtyminen ylämäkeen olisi tietänyt varmaa jämähtämistä. Oli aivan pienestä kiinni, ettei olisi tarvinnut ruveta asentamaan lumiketjuja pimeässä - toki ne olisi pitänyt asentaa jo aikaisemmin, eikä suinkaan odottaa, että jämähtää kiinni, mutta laiskoja ja urheiluhenkisiä kun ollaan.. Pääsimme kuitenkin perille hotelliimme ilman pysähdyksiä. Lumentulo jatkui.
Seuraavana aamuna päivän suunnitelmat ehtivät vaihtua moneen kertaan lyhyen ajan sisällä. Olimme alunperin suunnitelleet vähän pidempää randoreissua, jos sää vain sallisi. Ensimmäinen vilkaisu hotellihuoneen ikkunasta (näkymä oli pääosin takapihan kallionleikkaukseen) vakuutti taivaan olevan pilvessä, joten tästä päivästä tulisi myöskin rinnepainotteinen. Aamiaisella tuli sitten uudemmin vilkaistua ulos, jolloin vastapäisten vuortenhuippujen takaa paistoi sininen taivas, vaellus olisi siis sittenkin mahdollinen. Lopuksi teimme vielä riskianalyysin: vyöryvaara aamulla kohtuullinen; kohtuu helppo, mutta pitkä reitti; paljon uutta lunta, iltapäiväksi luvassa lisää sekä tuntematon alue. Liikennevaloanalyysi poltteli keltaisen ja punaisen luokkaa, joten päätimme olla lähtemättä.
Jopa liikaa lunta sujuvaan laskuun
Jonnekin rinteiden ulkopuolelle olisi kuitenkin kiva lähteä, joten valitsimme kohteeksi aivan rinteiden lähistöllä sijaitsevan solan nimeltä Pas de Chèvre. Tiedustelimme vielä hissivahdiltakin alueen oloja ja saimme hyviä ohjeita minne tänään ei ainakaan pitäisi mennä.
Lähes polveen saakka upottavaa lunta ja kohtalainen nousukulma - ensimmäisenä hiihtävä sai tehdä töitä ihan tosissaan puskiessaan latua auki. Rest steppiä tuli käytettyä lähes luonnostaan: jokaisen askeleen (harppauksen) jälkeen hetkellinen täysi pysähtyminen ja lihasten rentoutus, seuraava askel ja rentoutus.
Ihan solaan saakka emme koskaan päässeet, koska sitä ennen reitti kapeni kuruksi, jonka kummallakin puolella oli huomattava määrä vanhoja pintalumen vyörymiä (coulée), ja heikompia rupesi hieman hirvittämään. Paluumatkalla pysähdyimme sitten leikkimään lumella: ensimmäistä kertaa kokeilimme käytännössä muutamia lumen stabiilisuudesta kertovia testejä: shear, compression ja rutchblock.
Iltapäivästä alkoi sankka lumisade, joka hävitti tyystin kaiken näkyvyyden. Se ei kuitenkaan enää rinteessä (tai lähinnä niiden vierustoilla) laskemista estänyt, piti vain antaa mennä vähän rauhallisemmin ja varvastuntumalla. Löysimme useamman hienon puuterimäen, joissa nautiskelimme koko viikonlopun edestä.
14.2. Pointe de la Chavache
Tavoitteena vasen huippu, nousu kurun kautta
Aurinko. Siinä ehkä näkyvin ja vaikuttavin ero Suomen ja Sveitsin välillä (jos nyt jätetään huomiotta merkityksettömät korkeuserot). Sen vaikutus elämään, joko suoraan tai epäsuorasti, tuntuu olevan suurempi kuin mitä suostuu itse myöntämään.
Kun aurinko paistaa korkealta, niin useamman asteen pakkasessakin (varjossa mitaten) on suorassa auringonpaisteessa helposti lämmin, ja esimerkiksi vaatteet saa kuivattua nopeasti. Ja aurinko laskee (ja nousee) ripeästi, joten vuorokaudenaikojen ero on selvä (mikä tosin retkeillessä tarkoittaa aina otsalampun pitämistä mukana - kaiken varalta). Runsaalla valolla on myös hurja vaikutus mielialaan, sitä kautta ehkä myös täkäläiseen rentoon elämänasenteesen.
Mutta joka päivä ei voi aurinko paistaa, vaan väliin mahtuu pilvisiä päiviä (laaksossa enemmän kuin ylhäällä vuorilla) ja sadetta (korkeudesta riippuen vetenä tai lumena). Tänään sitten osui kohdalle se pilvisempi päivä, tietenkin juuri silloin, kun oli tarkoitus lähteä yrittämään teknisesti hieman vaativampaa randoreissua.
Tauko huipulla, nollanäkyvyys
Tapasimme muun porukan lähtöpisteen parkkipaikalla, Abondancen pienen kylän takamailla. Pienen alkuhiihtelyn jälkeen lähdimme nousemaan tasaisesti jyrkkenevää rinnettä kohti Fenêtre d'Ardensin kapeaa ja jyrkkää kurua. Satunnaisetkin auringon pilkahdukset jäivät kokonaan vuorenharjanteen katveeseen, joten jokainen pakkasaste puri oikeasti, vaatetta piti olla päällä yksi kerros enemmän kuin kauniina päivänä.
Kurun juurelle päästyämme teki reissun vetäjä harmittavan, mutta ainoan oikean ratkaisun: lunta oli satanut liian paljon, jotta solaan voisi nousta turvallisesti. Sola oli noin puolimatkassa huipulle johtavaa reittiä ja ainoa mahdollinen kohta läpäistä vuorenseinämä tästä suunnasta. Eli alkuperäinen reitti oli tukossa. Onneksi suunnitelma B oli valmiina, joten käännyimme oikealle kohti toista huippua (Pointe d'Ardens).
Ylhäällä pilvet eivät yhtään hellittäneet, joten tällä kertaa saimme syödä eväät huipulla hieman värjötellen. Jostain syystä lumen määrästä huolimatta lasku ei ollut niin pehmeä kuin olisi voinut olettaa, lumi tuntui jotenkin tahmealta, raskaalta, pakkaantuneelta (vaikka nuoskasta ei ollut tietoakaan). Ihan ok lasku kuitenkin.
15.2. les Voyrières (Jura)
Melkein kuin Lapin tuntureilla
Olisihan se pitänyt jo arvata, ellei jo vähitellen tietääkin: hiihtolomaviikko ja kaunis sunnuntaipäivä, viikolla satanut uutta lunta, niin tottahan toki Geneven (ja meidän) lähimmän hiihtokeskuksen Crozetin parkkipaikalla oli täysi kaaos. Eikä pelkästään autojen osalta, vaan lippujonokin oli pöyristyttävän pitkä.
Teetauko metsälaskun lomassa
Suoritimme lähestymisen uudestaan ja löysimme nyt kohtalaisen parkkipaikan. Lippujonoa ei pystynyt samalla tavalla välttämään, mutta kyllä sekin veti kohtalaisen nopeasti.
Huipulle päästyämme otimme suunnaksi tällä kertaa Juran Sveitsin puoleisen pään ja käänsimme selkämme rinteiden ruuhkille. Tämä alue oli jäänyt tähän saakka kokematta, vaikka sitä lähes viikoittain on tullut alhaalta katseltua.
Keli ei ehkä ollut ihan paras: puuskainen tuuli pisteli kasvoissa ja oli puhaltanut pois kaiken irtolumen harjanteelta, jäljellä oli lähinnä pakkaantunutta korppua ja jäätä. Mutta maisemat olivat hienot eikä tarvinnut ruuhkassa käkkiä.
Ehkä odotetuin osa oli kuitenkin lasku harjanteelta kohti Lelexiä. Se täyttikin melkein sille ladatut odotukset, vaikka metsä olikin paikoin hieman vaikealaskuista ja paikoin rinne liiankin jyrkkää. Lähempänä rinteitä kaikki mahdolliset alueet olikin sitten jo läpilaskettu, ihmekös tuo kun oltiin hiihtolomaviikon lopussa.
21.2. Mahjongg
Mahjonggia ja jälkiruokaa
Aina ei jaksa tai voi olla kovin energinen, joskus on mukavaa vain ottaa rennosti ja laiskotella hyvällä omallatunnolla. Tai yleensä tämmöisinä päivinä ainakin yritämme ensin siivota asunnon vähän tarkemmin. Arki-iltaisin ja lennokkaina viikonloppuina siihen ei yleensä riitä voimia.
Toisinaan tulee lueskeltua kirjoja tai sarjakuvia, usein pelailtua tai hoideltua rutiineja tietokoneella, joskus vain lähdettyä kävelylle kylän ympäristöön (mitä kurjempi sää sen hauskempi).
22.2. Tête de Moëde
Lunta oli paljon, mutta viikonlopun sää ei ollut mitenkään hurrattava: pilvistä ja lumisadetta. Miksi tämän talven kaikki pilviset ja sateiset päivät tuntuvat osuvan aina viikonlopuiksi, lumihuippuisia aurinkoisia vuoria saa ihastella vain viikolla töistä?
Joka tapauksessa epämääräinen joukko lähti hiihtämään - nyt voidaan puhua hiihtämisestä, koska alku oli pelkkää tasaisen retkeilyuran seuraamista - kohti Haut Giffre - Aiguille Rougen alueen eteläkulman erästä huippua. Taka-ajatuksena oli samalla katsastaa alueen tilannetta seuraavan viikonlopun rinteilyä varten.
Mutta eipä siellä mitään nähnyt, emmekä me koskaan päässeet lähellekään huippua, emmekä edes sitä edeltävää solaa. Keli oli jotenkin kolea eikä kaikilla oikein suksi luistanut, taisi reissulla olla joku ensikertalainenkin. Ilmakin tuntui tällä kertaa inhottavan kylmältä, olisiko ollut pilvisyyden, kosteuden vai tuulen syytä. Ja uutta lunta pyrytti tietenkin tasaisesti.
Jo vähän puolivälin jälkeen vetäjä päätti, että tämä saisi riittää tällä erää. Edessä olisi ollut pieni lasku (paluumatkalla nousu), joten nousukarvojen kanssa olisi ehkä joutunut venkslaamaan ees taas.
Reppujen päälle kasaantui lumikasat
Laskettaessa lumi oli ihan mukavaa, mutta kaiken kontrastin hävittävä pilvisyys varmisti, ettei edestään nähnyt oikein mitään. Porukka onnistuikin tekemään melkoisen määrän kuoppia rinteeseen.
Hieman turhauttavan laskun jälkeen oli vielä edessä pitkä matka tasaisella hiihtämistä. Tai voitelemattomilla suksilla se tuntui kyllä ennemminkin tasaiselta nousulta (kukaan ei viitsinyt laittaa nousukarvoja suksiinsa). Tulipahan otettua pientä kisaa luistelutyylillä - varsin mielenkiintoista randosuksilla harrastettuna.
26.2.-2.3. Hanna
Hannan edellisestä Alppireissusta oli kulunut muutama vuosi, joten päätimme viettää koko viikonlopun rinteessä. Kohteenamme oli Flaine, monipuolinen hiihtokeskus n. 1½ h ajomatkan päässä meiltä, jossa on lääniä vaikka kuinka, hyvin hoidetut rinteet ja toimivat palvelut. Ja korkeimman huipun ravintolassa hyviä hampurilaisia Mont Blancin näköalalla!
Jostain syystä (lauantain vaihtopäivän takia?) matka motarilla jämähti aivan totaaliseen liikenneruuhkaan. Eihän siihen 15 kilometriin mennyt kuin ehkä tunti ylimääräistä, mutta ärsyttävältä se kuitenkin tuntui, varsinkin kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rinteeseen oli kova hinku. Paikallisten lisäksi liikkeellä oli paljon turisteja, joille pikatien maksuasemien T-kirjain (Télépéage - erikseen hankittava etäluettava maksulaite) symboloi jotain samaa kuin suomen kielen sanat "Tänne" tai "Turisti" - ja jotka sitten erehdyksensä huomattuaan vaihtavat kaistaa viime tingassa, blokaten kerralla useammankin kaistan...
Vaikka emme olleet ainoita, jotka olivat viettämässä kaunista päivää rinteessä, oli laskettelu kuitenkin leppoisaa. Uutta lunta ei ollut satanut muutamaan päivään, joten rinteiden vierustat olivat täysin kalutut, mutta paikoitellen kuitenkin kannatti oikaista reunan puolelta kiertääkseen jäisen tai ruuhkaisen kohdan. Kiersimme lauantain aikana pintapuolisesti puolet alueesta, toinen puoli jätettiin seuraavaksi päiväksi.
Illalla huomasimme, että Ranskassa on tupakoijat laitettu ahtaalle; kylän ainoa tupakkakauppa oli sulkenut ovensa jo alkuillasta, ja vasta päivällisen jälkeen tarjoilijalta saatu vinkki paikasta josta "saattaa olla tupakkaa" tuotti tulosta.
Jääputouksia 14km Cascades-reitin varrella
Sunnuntain tavoitteeksi, hieman huonomman sään vallitessa, valitsimme alueen pisimmän, helpohkon sinisen rinteen: tiedossa olisi 14 kilometriä alamäkeä. Valitettavasti reitin yläpuoliskolla pilvisyys esti näkymät kauemmaksi, mikä oli sääli, koska kyseinen reitti oli kuuluisa maisemistaan. Tämä teki jo rinteenkin laskun melkoiseksi seikkailuksi: ensimmäinen laskija seurasi rinnettä reunakeppien avulla ja muut tulivat perässä. Kumpareet ja montut piti ottaa vastaan kun ne kohdalle sattuivat, ne eivät valkoisuudessaan yhtään etukäteen varoittaneet.
Alhaalla Sixt-Fer-à-Chevalin kylästä ei enää nouse hissiä takaisin, vaan sieltä kulkee hiihtobussi takaisin laskupaikoille.
Ranskalaiset lounasajat (ja ravintolat yleensäkin) osaavat sitten joskus ärsyttää: jos et ole syömässä tarkasti määrättyyn ruoka-aikaan, niin jäät ilman ruokaa; jos taas tulet syömään ruoka-aikaan, niin niin tekevät kaikki muutkin, ja ravintola voikin olla jo täynnä. Ensimmäinen rinneravintola olikin täynnä, toinen ei näyttänyt kivalta, joten päädyimme lopulta nauttimaan lounasta pienehköön grilliin - ennakkoluuloista huolimatta ruoka oli hyvinkin nautittavaa eikä lumisade haitannut ollenkaan.
Illalla palasimme sitten kaupunkiin ja nautimme hyvin ansaitut pizzat. Onneksi paikallinen pizzeriayrittäjä ei valittanut joutuessaan kuljettamaan laatikoita kokonaista 400 metriä, meillä kun ei enää riittänyt energiaa noutamaan niitä paikan päältä.