Matka
Islannissa

VII päivä: Erämaa

Majatalon edustalla, Mývatn-järven rannalla, sijaitsee muutama hieno näköinen kraateri. Nämä ovat kuitenkin ns. valekraattereita eivätkä oikeita tulivuoren purkausaukkoja: laavavirran alle jäänyt vesi on höyrystynyt ja paine purkautunut räjähtämällä, tuloksena lähes "oikean" näköinen kraateri.

Olimme tehneet karkean matkasuunnitelman etukäteen (viimeistellen sitä lentokoneessa ja matkan edetessä) ja listailleet useita mielenkiintoisia matkakohteita reitin varrelta, mutta silti tarkka suunnitelma täsmentyi ja muotoutui vasta matkan aikana. Hyvä matkaopas oli kullan arvoinen ja kovassa käytössä.

Tänään edessä on pitkä ajomatka Islannin keskiosan asumattomien karujen erämaa-alueiden läpi, pitkin tietä numero F26.

Saaren lammaslaitumet ovat Lapin paliskuntien tapaan laajoja ja tiet kulkevat niiden poikki. Alueiden reunoilla näkyy mitä erikoisempia tapoja estää lampaiden, mutta sallia ihmisten liikkuvuus.

Tässä ei suinkaan olla menossa kenenkään yksityismaille, vaan puomit ovat estämässä lampaiden pääsyn aidan väärälle puolelle - portti on muistettava sulkea jälkeensä.

Aldeyjarfoss

Olimme bonganneet matkaoppaasta taas yhden käymisen arvoisen paikan: Aldeyjarfossin putouksen. Niin, siis taas yhden putouksen...

Putouksen kallioreunamilla oli muodostunut aivan käsittämättömän näköiset kuviot, kuin kynttilöitä liekkeineen. Ei taaskaan voinut kuin istua ja ihmetellä.

Erämaa

Ruuhkasta ei voi puhua, mutta kyllä päivän aikana tuli muutama auto vastaankin. Ohittaminen on täällä jopa helpompaa kuin päällystetyillä teillä; tiellä ja pientareella kun ei oikeastaan ole eroa.

Hiekalla ajaminen vaatii hieman enemmän keskittymistä ja ennen kaikkea tilanteiden ennakointia. Etenkin yllättävät kuopat ja isot kivenmurikat keskellä tietä saavat kummatkin kädet pysymään tiukasti ohjauspyörässä.

Vauhtia on kuitenkin pidettävä yllä kohtalaisesti, koska välimatkat ovat pitkiä. Aavikolta olisi kiva ehtiä pois ennen pimeän tuloa.

Niin, siinä jossain se tie kulkee. Onhan se onneksi merkitty muutamilla kepeillä, ilman niitä voisi helpostikin kuvitella maastoon aivan omia tielinjauksiaan.

Laugafell

Ja sitten keskellä kaikkea karua erä-maata on tämmöisiä vihertäviä keitaita. Tarinan mukaan tämän uima-altaan oli rakentanut 1400-luvun alussa Eyjafiordin alueelta Grundin tilalta palveluskuntansa kanssa ruttoepidemiaa pakoon lähtenyt tilanrouva.

Alue kuuluu vähemmän aktiiviseen geotermiseen alueeseen, täällä maasta saatava vesi ei ole niin kiehuvan kuumaa kuin muualla parhaimmillaan tai pahimmillaan, vaan valmista nautittavaksi semmoisenaan (40-50 °C). Eipä täällä tällä hetkellä muuta (kylmää) vettä ollutkaan saatavilla, vessatkin huuhdeltiin lämpimällä vedellä.

Vielä viimeinen vilkaisu Laugafellin vuoristotuvalle piristävän tauon jälkeen ja auton keula jälleen kohti etelää.

Lentokenttää ja vesiesteitä

Paikka paikoin tie leveni tämmöisiksi lentokenttämäisiksi tasangoiksi, joissa kaistoja oli yhtä paljon kuin viimeisen vuoden aikana ajaneita autojakin.

Kaasujalka meinasi helposti painua näillä kohti liiankin syvälle, alla oleva hiekka ja yllättävät kuopat pakottivat keskinopeuden kuitenkin lähelle 80km/h.

Islannin erämaiden tiestön erikoisuuksiin kuuluvat erottamattomasti jokien ylitykset. Vesi oli tällä hetkellä melko matalalla, mutta kuitenkin ensimmäinen ylitys hieman jännitti. Liikennemerkin jokainen ohje tulikin tavattua pariin kertaan ennen keulan ohjaamista jokeen.

Vuorottelimme aika ajoin kuskin ja kartturin paikkoja. Välillä ajaminen alkoi oikeasti tuntumaan vain mahdollisimman nopealta siirtymiseltä eteenpäin maiseman pysyessä kilometrikaupalla muuttumattomana. Onneksi aina välillä matkan katkaisi joki, jolloin sekä kuskin että kartturin tarkkaavaisuus palasi.

Hei, kartturille töitä: risteys. Tuolle tielle ei meillä nyt ole mitään asiaa, mutta kartalta katsottuna F910 näytti sen verran houkuttelevalta, että lupasimme vielä joskus palata sitä ajamaan - ajan kanssa.

Vaikka etäisyydet on pitkät ja ne muutamat olemassa olevat tiet ovat isokivisiä sorateitä, niin pyöräilykin on täällä varsin suosittu liikkumismuoto. Jos on valmis ajamaan pitkiä päivämatkoja kivillä, nukkumaan mahdollisesti teltassa ja uhmaamaan luonnonoloja, niin ainakin täällä voi väittää olevansa rauhassa.

Joen jälkeen seurasi taas pölyistä tietä useita kymmeniä kilometrejä. Soramaisema muuttui yllättäen hiekkamaisemaksi, ja lämpimässä autossa tuulensuojassa istuessa ja maisemia katsellessa olisi voinut uskoa olevansa yhtä hyvin Saharassa kun Islannissa. Harhakuva haihtui kyllä heti, kun auton pysäytti ja astui ulos syömään eväitä ja oikomaan koipiaan: kylmä tuuli puhalsi tasangon poikki esteettä ja tunki vaatteiden läpi.

Ja taas yksi joen ylitys. Tässä vaiheessa se alkoi jo olla melko rutiinia, vaikka tämä osoittautuikin tähänastisista kaikista syvimmäksi. Autonvuokrafirmassa oli näytillä miten käy moottorille, kun se hörppää kunnolla vettä sisäänsä. Täällä ei maa- tai vesivaraa voi koskaan olla liikaa.

Vaelluksellamme olimme katselleet Hofsjökull jäätikköä lännen suunasta, nyt olimme kiertäneet sen toiselle puolelle ja näimme sen idästä. Selkämme taakse jäi Islannin suurin jäätikkö Vatnajökull.

Pieneksi mysteeriksi jäi, miksi juuri tähän kohtaan oli pitänyt "rakentaa" parkkipaikka. Vastaavanlaisia aakeita laakeita kenttiä on ihan riittämiin tien varressa muutenkin. No, olihan tästä tietenkin hienot näköäalat joka suuntaan, pidimme hetken evästauon kiristyvässä tuulessa.

Miksi tehdä silloista yhteen sen leveämpiä kuin on tarpeen? Näillä ruuhkateillä sillä ei juuri olekaan merkitystä, mutta sama käytäntö pätee myös isommilla ja enemmän liikennöidyillä teillä. Mutta homma toimii: se joka tulee ensin paikalle omaa etuajo-oikeuden, vastaantulija odottaa kiltisti.

Hrauneyjar

Sitten viimein: sivistys. Aivan erämaan laidalla sijaitsee Hotel Hálandin, josta olimme varanneet seuraavan petipaikkamme. Suihku teki todella hyvää pölyisen ja tärinäisen päivän päätteeksi. Ajomatkaa oli kertynyt noin 250 kilometria ja olimme ajaneet Islannin halki pohjoisesta etelään.

Hotellihuoneessa oli jopa jotain persoonallistakin. Ilmeisesti tällä alueella perhokalastus on kovassa huudossa.

Ravintolassakin oli valkoiset liinat, tarjoilu ja ruokalistakin viimeisen päälle (melkein rupesi kaipaamaan ykkösiä päälle), mutta itse ruoka ei sitten enää vastannut ihan mielikuvia, ainakaan hintaansa nähden. Tänään olisi ehkä paremminkin maistunut hyvä kotiruoka kuin gourmetyritys. Mutta islantilainen lammas oli kyllä hyvää.