Matka
Islannissa

VI päivä: Mývatn

Tänään oli vuorossa välipäivä etenemisen osalta, kiertelemme Mývatn järven alueen erikoisuuksia ja vietimme seuraavankin yön samassa majatalossa.

Heti liikkeelle lähdettyämme bongasimme yksittäisen islanninhevosen seisomassa pienen mäen päällä, taisi itse asiassa olla reissumme ensimmäinen. Myöhemmin näimme hevosia enemmänkin, mutta aina matkan päästä - sääli kyllä emme olleet saaneet mahdutettua ratsastusretkeä matkasuunnitelmaamme.

Eldhraun

Järven pohjoisrannalla on kuumainen alue, jossa Apollo 11:n miehistö aikoinaan harjoitteli kuukävelyä. Alueena se oli yllättävän vaatimattoman kokoinen, mutta hyvin helposti saavutettaessa tien halkoessa sen keskeltä. Laavasta oli muotoutunut ihan hienoja onkaloita ja pullistumia, mutta samantyyppistä maastoa olimme ihastelleet jo viimeisen vaelluspäivämme lopussa - nyt "sivistyksen" läheisyys vei hieman terän pois alueen jylhyydeltä.

Jökulsárgljúfur kansallispuiston kohdalla käännyimme normaalilta tieltä maasturikulkuiselle hiekkatielle, jota pitkin huristelimme parikymmentä kilometriä hiekan vain pöllytessä. Vastaantulijat oli helppo nähdä jo kaukaa pölypilvestä, paitsi jos olisi kohdattu mäen laella. Kohteeseemme olisi päässyt toistakin tietä, mutta kun maasturi oli alla ja opaskirjan mukaan näkymät olivat hienoimpia tältä puolelta jokea, niin eikun menoksi.

Selfoss

Päivän ehkä tärkein päämäärä oli Jökulsá á Fjöllum joen kolmen ison putouksen ketju, joista ylimpänä ja ensimmäisenä oli Selfoss.

Putous on kuin joen myötäinen veitsen viilto, jossa vesi putoaa viillon kärjestä sekä sen toista reunaa.

Viillon toiselle puolelle jää pystysuora tolppamainen kiviseinä. Välissä pauhuu koski voimalla, jota ei tekisi mieli joutua kokeilemaan.

Putoksella pääse lähes pystysuorien jyrkänteiden juurelle, kurkistamaan alas pauhaavaan koskeen.

Dettifoss

Vain muutama sata metriä edellisestä putouksesta alavirtaan on Euroopan suurin vesiputous. Se paljastaa sijaintinsa jo kauas vesisumullaan, mikä saa aurinkoisella säällä aikaiseksi tuulen suunnan mukaan elävän sateenkaaren.

Putouksen todellista suuruutta ja voimaa ei vielä oikein tajua sitä lähestyessään, koska ympäröivät massiviset luonnonmuodostelmat eivät anna sopivaa vertailukohtaa.

Vasta käveltäessä putouksen "eteen" sen suuruus pysäyttää. Vastarannalla seisovat ihmiset vaikuttavat kuusenneulasilta putoukseen syöksyvien vesimassojen rinnalla.

Talojen kokoiset pärskeet vyöryvät alas pirstoutuen yhä vain hienommiksi ja hienommiksi rakenteiksi. Putouksen pauhun sekä kuulee että tuntee.

Putouksesta lähtevä sumupilvi toimii ympäristölle jatkuvana sadettajana, joten joen reunustat ovat niin vihertäviä kuin ankara talvi vain antaa olla.

Hieman kauempana rotkosta maisema muuttuu taas täysin kuivaksi kivierämaaksi. Täällä ei luulisi olevan juuri elämää...

...mutta täytyy vain osata ottaa silmä käteen ja etsiä sitä. (Keskellä kiveä siis pieni hämähäkki.)

Hafragilsfoss

Kolmas sarjan putouksista sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä, sinne siis jatkettiin autolla. Kävellenkin tosin olisi päässyt, joen reunaa kulkee hyvä vaelluspolku - mutta aika ei nyt antanut myöten. Kyydissämme kulki myös ranskalainen pariskunta, joka oli liftaamalla liikenteessä.

Pieni yksityiskohta: jokiuomassa vesi oli ruskean sameaa, samanväristä kuin useissa Etelä-Suomen joissa. Putouksen alajuoksun yhdessä suvannossa veden väri muuttui kuitenkin teräväreunaisesti kahteenkin otteeseen, ensin ruskeasta harmaaksi ja sen jälkeen täysin läpinäkyväksi. Kyse lienee taas aiemmin havaitusta ilmiöstä: veden mukana kulkee hiekkaa (ruskea) ja tuhkaa (harmaa), mutta tietyissä olosuhteissa nämä erottuvat pohjimmiltaan puhtaasta vedestä.

Aivan putouksen juurelle emme tällä kertaa laskeutuneet, vaan ihastelimme pääasiassa putouksen jälkeen avautuvaa jokirotkoa ja sen jyrkkiä reunoja.

Putousten jälkeen suunta takaisin etelään isolle tielle. Vaikka joen länsipuolinen tie oli luokiteltu nelivetoisille kulkupeleille, niin pientä epätasaisuudesta huolimatta se oli varsin vauhdikkaasti ajettavissa. Tai sitten autosuunnistusharrastuksen mukana on syntynyt tuntuma siitä, miten kärrypoluilla pitää ajaa...

Aivan ison, siis 1-tien, varressa oli pätkä historiallista tiepohjaa. Tien reunaan tiheästi rakennetut kivikasat olivat tiukasti linjassa.

Hverir

Saaren kiertävä 1-tie on koko matkaltaan päällystetty ja useampikaistainen, joten sitä myötä matka eteni sallittua maksiminopeutta 90km/h (päällystämättömillä 80km/h ja taajamissa 50 km/h). Maisema oli todella karua, mutta samalla kaunista; on kuitenkin helppo kuvitella, minkälaista tässä kohtaa on ajaa talvella, kun tuuli ulvoo ja lunta vihmoo taivaan täydeltä, maiseman ollessa täysin valkoinen.

Aivan valtatien vieressä sijaitsee värien kirjoma ja rikinkatkun kyllästämä aktiivinen laavakenttä. Höyrykattilan kansikerros on paikoin vain muutaman sentin paksuinen, joten käveleminen merkittyjen alueiden ulkopuolella on täällä hengenvaarallista. Kuvan savuttaja sihisi ja suhisi työntäessään kuumaa rikinkatkuista höyryä maan uumenista. Kun kasan kylkeä kokeili kädellä, tunsi - paitsi lämmön - myös sen valtavan voiman, jolla höyry purkautui maan pinnalle.

Useammissa mutakuopissa pulppusi; maan sisältä nousevat höyryt saivat mutavellin poreilemaan mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Näyttävin kuoppa pulpautteli pyöreitä rantapallon kokoisia mutapalloja.

Leirhnjúkurin

Vulkaanisesti aktiivinen sektori jatkui edelleen tiet toisella puolella, Kraflan geotermisen voimalaitoksen takana. Isot metallinväriset kaasuputket halkoivat seutua ja toivat mieleen skifikuvan kuussa tai Marsin pinnalla toimivasta voimalaitoksesta.

Leirhnjúkurin laavakenttä ei ole kuin muutaman kymmenen vuotta vanha. Yhden teorian mukaan Kraflan voimalaitoksen koeporaukset aiheuttivat tulivuorenpurkauksen ja laavakentän synnyn. Maisema on kuin Taru Sormusten Herran Mordorista.

Vähän joka puolella maasta nousee höyryä ja maan pinta on kauttaaltaan lämmin.

Vähän kuin tuomiovuorta lähestyisi...

Víti

Voimalaitoksen toisella puolella Kraflan rinteessä sijaitsee valtava purkauskraateri ja siihen syntynyt järvi Víti.

Höfði

Järven itäreunassa sijaitsi pienehkö saari, joka poikkesi täysin ympäristöstään. Se oli vehreä ja mäennyppälettä lukuunottamatta täysin metsän peittämä, kuusia sekä koivuja ja muita lehtipuita.

Saari on saanut keijukaismaineen, eikä sitä ole pienillä istutuksilla ja saaren ylläpidolla ainakaan pyritty vähentämään. Täytyy myöntää, että metsässä on jotain taikamaista, vaikka suomalaisen näkökulmasta metsä itsessään ei ollutkaan mitenkään ainutlaatuinen.

Saarta ympäröi jono kivipaaseja, ikään kuin vahtitornit. Sekä paadet että saari kuuluivat Höfðin pieneen kansallispuistoon.

Dimmu Borgir

Taas vähän matkaa autolla ja nyt suoraan Mývatn'sta itään. Alue on laavan muodostama musta "synkkä linna", tai oikeastaan alue, jossa laava on muodostanut torneja, seiniä, luolia, onkaloita, jne.

Alueen keskellä sijaitsee Kirk, eli kirkko. Se on kahdesta kulkuaukosta muodostuva laavakumpareen sisään avautuva luola. Tämmöisenä sumuisena, sateisena ja hämäränä päivänä se on muutenkin peikkojen asuttaman alueen keskellä melkoinen kokemus.

Kaikenlaisia luolia ja onkaloita muodostuu kun laava pääsee valumaan, jähmettymään, sortumaan, jne. Onkalon perälle ei enää päivänvalo ylttänyt, vaan siellä piti ottaa jo kameran fikkariominaisuus käyttöön.

Laavan muodostamia rakenteita kallioseinässä, kuin ison kissan tassunpainalluksia:

Uimahalli

Olimme jo melkein luovuttaa seuraavan paikan etsimisen, vaikka mielestämme olimme varmasti oikean pikkutien varrella. Mutta sitten yksittäinen auto paljasti onkalon olinpaikan: pienen halkeaman laavaharjanteen juurella:

Sisältä paljastui pitkittäinen käytävä puolillaan kuumaa vettä (itse asiassa luolia oli useampi peräkkäin, joita yhdisti sama "joki"). Tunnelma oli erikoinen, kun kylmästä ulkoilmasta astui maan alle kostean lämpimään ilmaan, jossa muutama ihminen istuskeli uima-asussa.

Eikun itsellekin uimahousut jalkaan ja kylpemään. Hiukan joutui totuttelemaan ennen veteen laskeutumista, koska vesi oli lähes polttavan kuumaa. Kovin kauas ei uskaltanut uida, pienenkin kierroksen jälkeen olo oli kuin keitetyllä ravulla.

Todella rikkaan päivän päätteeksi lähdimme vielä läheiseen Jarðböðin'n ulkoilmakylpylään, yhteen niistä sinisistä laguuneista, jotka saavat vetensä suoraan geotermisiltä voimalaitoksilta. Siellä sitten lilluttelimme illan pimentyessä ja tähtien vähitellen syttyessä.