Postibussin hävittyä näkyvistä vaihtui matkavaatetus kylmän viileästi vaellusvermeisiin raikkaan 15 C pakkasessa. Vaihtovermeet siirtyivät säilytyksessä ja pian harmaa verho nielaisikin pari tunturiin suuntaavaa hiihtäjää. Kiintopisteitä ei erottanut, ainoana tukena olivat tarkka kompassisuunta ja tuoreet ahkion jäljet. Aivan alussa tosin Saanan aavemainen profiili Kilpisjärven heikon sinisessä kajossa kertoi tulosuunnastamme. Nyt valmistaudutaan maaten menoon Saarijärven viihtyisässä, mutta hieman täyden puoleisessa autiotuvassa. Useampikin suksi- ja kelkkaiura oli johtanut tänä iltana tälle vaellusten luonolliselle ensimmäisen yön tukikohdalle. *** Puoli kahdeksan aamulla ulkona on vielä pilkkosen pimeä, mutta sisällä tuvassa käynnissä jo vilkas valmistautuminen tulevaan päivään, valoisaa aikaa kun on vain noin kuusi tuntia. Puolen tunnin vaeltamisen jälkeen alkaa hiljalleen erottaa ympäröoiviän maaston muotoja ja päivän tiukka nousuosuus hahmottumaan. Elohopea on asettunut hieman alle 15. viivan alapuolelle, joten sää on tuulen tyystin puuttuessa mitä mainioin. Söimme päivällisen päivän alkuperäisessä tavoitetuvassa. Päivän vielä salliessa ja muutenkin hyvän fiiliksen siivittäminä matka venähti vielä seuraavalle tuvalle, rauhaan muilta perässä tulevilta ryhmiltä. Päivän ladulle kertyi näin pituutta yhteensä 26 km. Nyt syödään lettuja ja nautitaan olosta ulkona pakkasen paukkuessa ja tähtitaivaan sekä revontulten loimutessa. Päivä ekstraosuuden loppu tultiin jälleen pimeässä, mutta tällä kertaa tähtiä pystyi mukavasti käyttämään suunnistuksen kiintopisteinä ja suksikin melkein lensi. Enää 8 km Haltille. *** Enää ei ole epäilystäkään Suomen lipun värien oikeutuksesta. Nousussa avautunut kaunis tunturimaisema lumosi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Vitivalkoisina hohtavat tunturit piirtyivät tummansinistä pohjoistaivasta vasten, eikä yhtään mitään muuta. Paitsi tietenkin kun käänsi katseensa tulosuuntaan, jossa taivaanrannan tunturien päällä leijuvat harvat pilvet hehkuivat tummanpunaisen ja keltaisen kaikissa sävyissä keskipäivän auringon kajossa. Huippu, Suomen korkein piste. Viimeinkin olen saavuttanut monivuotisen tavoitteeni. Itse asiassa nousu sujui melkein harmittavankin helposti. Sitten vaan asiaankuuluva merkintä Haltin kirjaan ja ottamaan vauhtia huipun päältä hurjaan laskuun kohti laaksoa. Monimetrisen lumikurun suojassa pidetyllä lounastauolla ehtii sopivasti ihailla nyt jo violetin väriseksi muuttunutta pohjoistaivasta. Päiväretki huipulle lähenee loppua, tunnin päästä nautitaan taas autiotuvan suojasta ja lämmöstä. *** Makaan kämpän ylälaverilla ilman, että jaksaisin liikuttaa evääkään. Jalat ovat jokseenkin voimattomat ja elimistö imee itseenä valmiiksi lämmitetyn kämpän lämpöä. Mutta kyllä 30 km rykäisyn jälkeen kai saakin olla hieman uupunut. Viimeinen rutistus tultiin hurjaa kyytiä, onneksi pimeässä hieman piiloon mennyt kämppä sentään löätyi. Aamulla oli lähdetty liikkeelle taas reilusti ennen valoisaa, paluumatka kun oli jo osittain tuttu. Muutaman tunnin laskettelun jälkeen lounastauolla Meekojärven kämpällä päätimme taas muuttaa hieman reittiä suunnitellusta, lisäsimme siihen melkein seuraavankin päivämatkan. Edellisyönä käynyt tuuli oli pakannut lumen paikotellen jo todella kovaksi alustaksi. Alkutaipaleesta sen päällä oli vielä parin sentin pehmeä lumipatja, mutta Meekon jälkeen käynyt tuuli oli kasannut irtolunta pieniksi pälviksi. Päivän pisimmässä ylämäessä kelkkaura kuitenkin keräsi tehokkaasti puuteria mikä teki noususta jokseenkin miellyttävän. Ja jälleen keskipäivän rusko oli värjäännyt taivaan mitä hienoimmilla väreillä. Auringon puolelta keltaisesta oranssin kautta harmaan siniseen ja selän puolella tummansinisestä violetin kautta taivaankannen harmaansiniseen. Ja horisontissa kaikki näiden väliset sävyt sekottuivat hohtavien valkeiden tunturien yllä. Päivän viimeiseen laskuun tultuamme päivän kajo oli jo muuttumassa yän pimeydeksi, kuukin oli vain hiuksen ohut sirppi. Kurun rinteillä lumi ei vielä peittänyt kokonaan käsivarrelle tyypillistä rakkaa ja lasku muuttuikin hitaaksi kivien välistä pujotteluksi. Yhdessä välissä piti jopa luopua hetkeksi suksista ja loikkia kivien ja niiden lumella petollisesti peittyneiden välien yli. Alas päästyämme oli kuitenkin jäljellä enää viimeinen rutistus kämpälle odottamaan vuoden vaihtumista. *** Aamulla sää oli muuttunut ja vuoden ensimmäinen päivä valkeni pilvisenä ja tuulisena. Vaikka pakkasta olikin aikaisempaa vähemmän piti tuuli nyt huolen viileydestä. Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdimme edellisepäiviin nähden lyhyelle pätkälle matkamme eteläisimpään pisteeseen, jonka olimme edellispäivän reitinmuutoksen yhteydessä siihen lisänneet. Tuulen piiskaamia pienä jääneuloja lukuunottamatta matka sujui varsin leppoisasti, vaikka näkyvyys ei pilvisen ilman takia ollut kummoinen. Meni suunnalla kulkemiseksi erilaisten näkökentän rajoilla häämöttävien harvojen kivien ja risujen toimiessa kiintopisteinä. Tämä tupa on epäkäytännöllisen iso ja vasta nyt, parin tunnin lämmittämisen jälkeen, alkaa pöydänkin tasolla olla siedettävän lämmin. Jää on järvessä sen verran paksua, ettemme ruvenneet avantoa kyhäämään vaan sulattelemme vettä lumesta. Edellisillä kämpillä aiemmat asukit olivat tehneet työn puolestamme tai lähistöltä oli löytynyt avoinna virrannut puro. Tänään illalla paistellaan toistamiseen lettuja. *** Aamulla pyrytti lunta ja keli näytti varsin synkältä. Hiihtäminen lumimyrskyssä ei ole koskaan liian mukavaa. Lumen tulo loppui kuitenkin juuri sopivasti ennen hihtämään lähtöä, vain tuuli ja syvä valkoinen pilvivalli jäivät jäljelle. Alkumatka sujui taas enemmän yösuunnistusta muistuttaen, värien vain ollessa vastakkaisia: maa ja taivas valkoista tyhjyyttä ja harvat kiintopisteet mustia kiviä tai harmahtavia mättäitä. Nousun tai laskun suunnankin pystyi arvioimaan vain jalkatuntumalla. Laskeutuessamme alemmas tuntureilta pilvet jäivä kuitenkin asiallisesti yllemme ja näkyviin tulivat jo Saana ja Kilpisjärvi. Viimeisen yön tukikohdassa Saanan kupeessa Esko vielä intoutui harrastamaan laskettelua jylhän Saanan rinteillä. © Andrei Krüger